Mitä seuraavalle vuodelle?

Yritin penkoa mun vuodentakaisia blogipäivityksiä tämän vuoden tavoitteita etsien, mutta en löytänyt. Muistan kuitenkin kirjoittaaneeni ne jonnekin, joten olisikohan sitten ollut mudifoorumille, jonka tiedot ovat hävinneet bittiavaruuteen. Sääli, mutta laitetaas nyt sitten yhteenveto ja saavutuksia vuodelta 2013!

• Käytiin luustokuvissa ja sieltä paljastui oikein terve koira, joka on ihan mahtava juttu. Myös polvet kopeloitiin jo aiemmin eikä niissäkään vikaa. Verikokeissa käytiin myös pienen haimaepäilyn takia varmuuden vuoksi tässä ihan vähän aikaa sitten ja niissäkin kaikki oli ihan priimaa.
• Ollaan treenattu agilityä. Paljon. Korkattiin kesällä möllikisat Mäntsälässä ja nyt syksyllä/talvella ollaan juostu kaksissa kisoissa yhteensä neljä starttia, vieläpä ihan kivannäköisin radoin, vaikkei tulosta ollakaan vielä saatu.
• Tokoa ollaan treenattu. Liian vähän, mutta siihen nähden, ettei Ora ole "tokokoira", ihan siedettävästi. Me onnistuttiin tänä vuonna pilaamaan Oran hieno paikallaolo, joka nyt on korjausvaiheessa. ALO:n liikkeet on sitä lukuunottamatta (ja luoksepäästävyyden treenaamista) hyvin kasassa ja AVOa treenataan, jotain ylempienkin luokkien liikkeitä. Me käytiin jopa tokomölleissä kesällä, joissa meni paikkista lukuunottamatta ihan kivasti. 
• Rally-toko oli aiemmin sellaisella... pohdinta-asteella. "Tehdään varmaan sitäkin ja ehkä eksytään kisoihinkin joskus." Joo, kyllähän me eksyttiin, ja saatiin hieno hyväksytty tulos saman tien! Ollaan treenailtu jo ylempien luokkien liikkeitä ja tällä hetkellä työn alla on toimiva oikean puolen seuruu. Olen esimerkiksi erittäin ylpeä Oran pyörähtämisestä kesken seuruun, johon se ei tarvitse minkäänlaista käsiapua.
• Pk-lajeissa ei olla mitenkään erityisemmin kunnostauduttu: haku on nyt jäänyt kokonaan pois, vaikka meillä tosin olisi yksi mahdollinen treenipaikka ja sitä pitää tutkailla ensi vuoden puolella. Jälkeä treenattiin liian vähän, mutta aika paljon kuitenkin sekä pellolla että metsässä ja päästiin ihan kivaan vaiheeseen, vaikkei me olla koevalmiita vielä pitkään aikaan. Esineruutua tehtiin myös ihan liian vähän, se on jotenkin unohtunut koko homma. Pohjat tuo kuitenkin osaa. Pudotetun esineen nouto on ihan ok, vaikka treeniä vaatii matkaan. 
• Paimentamassa me käytiin aika hyvin, joskin oltaisi voitu käydä huomattavasti enemmän ja mua niin harmittaa mahdollisuuksien vähyys. Ora on kutienkin paimentamisestakin jo syttynyt ja alkaa pikkuhiljaa tajuta, mitä siellä lambeilla pitäisi oikein tehdä.
• Temppuja vähän ajatellen koiratanssia ollaan opeteltu! Ora osaa jo aika paljon, vaikka tietenkin opeteltavaa on. Koiratanssin suhteen pitää myös treenata liikkeiden ketjuttamista ja sitä, että minkään liikkeen kohdalla Ora ei ensin kokeilisi viittä muuta ja sitten osuisi oikeaan. :D 

Tavoitteita seuraavalle vuodelle on, joskaan me ei tavoitella niitä yhtään verenmaku suussa eikä haittaa, vaikka ne eivät toteutuisikaan. Jotain pitää kuitenkin tavoitella ja kaavailla vähän, miten seuraava vuosi voisi mennä, joten täältä tulee:

• Agilityssä vähintään kakkosiin olisi kiva päästä
• Tokossa paikkis kuntoon ja kaikin puolin koevalmiiksi, ALO1. Ehkä TK1.
• Rallyssa RTK1 ja avoimen kisoihin
• BH, mikäli paikkis toimii. AD, mikäli löydetään koe sopivaan aikaan sopivasta paikasta.
• Jälki kisakuntoon tai lähentelemään sitä - jäljille lisää pituutta, kepit kepeiksi ja esineiksi. Esineruutuun kokeenomaisuutta ja hakua edes jotkut treenit
• Paimennusta: käydään mahdollisuuksien mukaan, niin paljon kuin mahdollista. Tähdätään tulevaisuudessa esikokeeseen, mutta se ei varmaankaan ole vielä ensi vuoden juttu
• Koiratanssiesitystä silmälläpitäen temppujen ketjuttamista
• Vetoa ja pyöräilyä ei unohdeta: veto kuntoon!
• Näyttely-H
• Mahdollisesti luonnetesti, mikäli koira vaikuttaa kypsältä; isona ehkänä myös MH, jos rahatilanne antaisi myöten.
• Terveyden kanssa ei tietenkään voi tavoitteita pitää, mutta yritetään silti olla niin terveitä kuin mahdollista 
• (Myös Elmeri pääsisi agittelemaan silloin tällöin!)

Näissä tunnelmissa team O&O toivottavat kaikille onnentäyteistä uutta vuotta 2014!

"Tavoitteena SM-kisat 2015"

Lunta me saatiin joulukuun alussa, mutta niin se vaan taas on sulanut ja vietämme joulukuun viimeistä päivää ilman lumen häivääkään. On pimeää, märkää ja kuraista, jonka saimme myös kokea neljän, puoliksi mustan ja karmealle haisevan koiran muodossa autossa eilen metsästä kotiinlähtiessämme. Joulukuu on ollut agilityntäyteinen paria pientä poikkeusta lukuunottamatta.

Joulukuun alussa, torstaina, käytiin Ojangossa treenaamassa Jennan ja Delian kanssa. Tehtiin vähän kaikkia pieniä juttuja: mm. halusin kokeilla muurinjälkeistä valssia, jossa kisoissa O oli tiputtanut muurilta pari palaa, mutta ei siinä ollut nyt mitään ongelmaa. Kontaktit olivat hitaat ja kerran lipesi keinulta, jonka seurauksena pari seuraavaa keinua olivat vähän varovaisempia. Kontaktien satunnaiseen hitauteen päästään onneksi paneutumaan parin viikon päästä niille tarkoitetussa koulutuksessa.

7.12 lauantaina hypättiin Oran kanssa bussiin ja huristeltiin Tattarisuolle. Olimme varanneet pentueporukan kesken I-HAH:n pitkulaisen hallin muutamaksi tunniksi ja pyytäneet Marjon taas meitä kouluttamaaan agilityn parissa. Paikalla agittamassa olivat Oran lisäksi Velmu, Vauhti, Praha ja Mauno sekä näiden nuoremmat sisaruspuolet Jekku ja Myy. Aloitettiin luonnollisesti rataantutustumalla, ja rata näytti tältä:

Ensin tehtiin mustalla merkittyä rataa, toisella kierroksella siirryttiin punaiseen. 

Pimeään putkeen lähettämisessä ei alussa ollut ongelmaa. Aika selkeä alku. Ensimmäinen ongelmakohta tuli 8-9, kun mun valssi oli myöhässä ja vähän väärässä kohtaakin. Kympiltä kaarros levähti alkuun... 11-12 yritin ensin persjättöä (muistaakseni), mutta todettiin, että valssi oli siihen(kin) paljon toimivampi ratkaisu eikä mun näin pitänyt pysähtyä radalle vaan pystyin liikkumaan koko ajan eteenpäin. Puomi oli taas aika hidas ja puhuttiin ongelmasta Marjon kanssa, joka totesi, että kun kaikkia metodeja (etupalkka, lentävä palkka...) on yritetty huonolla menestyksellä, vaatisi tilanne luultavasti vain toistoja toiston perään. Kuulemma Ora näytti puomilla vähän horjuvalta(?), kuin sillä ei olisi varmuutta, pysyykö siellä pystyssä vai ei. Sinänsä kummallista, koska ollaanhan me Oran kanssa tehty jonkin verran tasapainotreenejä ihan pennusta lähtien. Marjo ei myöskään tekisi kontakteja targetilla, koska se on niin vaikea häivyttää pois onnistuneesti.
Loppuradassa ei ollut ongelmaa, taisin persjättää puomin jälkeiselle hypylle ja tehdä pakkovalssin ennen keppejä. Kepit erittäin hyvät ja keinu ok.
Toiselle radalle oli vähemmän aikaa. Lähetettiin koira putkeen toisen putken takaa. Kolmanteen putkeen takaaleikkaus: oltaisi varmaan tehty hyppyjä myös leijeröinteinä, jos olisi ollut enemmän aikaa, mutta tällä kertaa ihan läheltä ohjaten. 10-11 -välille persjättö puomin puolelle, toimi sillä parhaiten. Kepeille kesti takaaleikkauksen mageesti eikä lopussa mitään sen ihmeempiä, puomi oli vähän nopeampi.

Kauaa ei lauantain treenin jälkeen ehditty agilitystä huilia, kun jo sunnuntaina, heti aamusta, lähdettiin reissuun. Sari tuli hakemaan puoli yhdeksän aikoihin, josta ajeltiin Kellokosken kautta Kouvolan liepeille Valkealaan Marjut Pullin agilitykoulutukseen. Autossa meillä oli neljä ihmistä mudeineen: Oran lisäksi samassa kyydissä matkasivat Paavo, Yrtti ja Pyry. Matka sujui melko rattoisasti mudiporukassa eikä aikaakaan, kun oltiin jo perällä Homeetan hallilla. Käytiin lenkittämässä pikaisesti koirat ja aloitettiin radan rakentaminen. Meidän neljän lisäksi ensimmäisessä koulutusryhmässä oli Salla & Subré. Alla rakennettu rata.

Meillä ei mennyt Oran kanssa ehkä ihan putkeen. Se tiputteli rimoja enemmän kuin yleensä (ei nyt silti räiskinyt niitä jatkuvasti, vaan muutama tippui) ja varmaankin mun jännityksestäkin johtuen kaarrokset olivat monessa kohtaa aika pitkiä. Aloitettiin piirrokseen punaisella piirretyllä "lämppäradalla", joka alkoi pakkovalssilla. Kolmoselle työntö ja jo piti olla äkkiä äkkiä pesjätöllä neloselle. Se taisi olla kaikilla ohjaajilla aluksi moka: persjättö tehtiin liian lähelle vitosestettä eikä näin ollen ehditty ollenkaan ajoissa ohjaamaan neloselle. Myös takaakierrot laitoin erityistreenilistalle, koska kutoselle mudi ei oikein mennyt helposti oikealta puolelta, vaikka ennen takaakierrot on ollut tosi helppoja. Pitkässä radassa oli muutamia häikkäkohtia, mutta ei niistä sen enempää. Puomi oli jostain syystä mörkö: Ora kävi siellä, totesi, että en tasan mene. Meni uudelleen, hyppäsi jo ylösmenolla alas. Lopulta autoin kovasti ja mentiin puomi kokonaan, mutta tosi hitaasti. Mitä? En ehtinyt tehdä puomia enempää, olisi varmaan pitänyt. Harmi, ettei saatu siihen varmuutta. Koulutuksesta kuitenkin enemmän videoista, jotka alla. Loppuun tehtiin vielä koko pitkä rata, jonka sain melkein puhtaana läpi Oran kanssa: toka kepeillemeno levähti vaan toiseen väliin mun mennessä sohimaan koiraa ihan vääriin paikkoihin. Kaikesta huolimatta koulutuksessa tehtiin (ok, ei mikään vakavamielinen) diili Sarin kanssa, että vuonna 2015 me ollaan samaan aikaan agilityn SM-kisoissa: Sari Pyryn kanssa ja mä Oran kanssa. En tiedä, uskonko siihen itsekään, mutta onhan se kiva asettaa pieniä, varovaisia toiveita, jotka jopa ihmeen kaupalla saattaisivat toteutuakin! Epäilen tosin, että haave jää toteutettavaksi tuosta vielä parin vuoden päähän, jos koskaan, mutta saahan sitä unelmoida. ;D

Kiitos Elsille koulutuksen kuvista, joita tässä postauksessa!

(sen siitä saa, kun muokkaa monta koulutusvideota peräjälkeen: alussa lukee Salla&Subre... :D Kuten huomaatte, ihan me siellä pingotaan kuitenkin)

(nähtävästi Ora myös huusi ihan törkeänä.......)

Me ollaan käyty Vuokkosilla aika ahkeraan agilityä treenaamassa, parhaimmillaan montakin kertaa viikkoon. Ollaan käyty yksinään, sekä Jennan ja Delian kanssa. Ratatreeniä ei olla juurikaan treenailtu, mutta pieniä pätkiä, jotka ovat jotkut osoittautuneet aika vaikeiksikin. Pullin koulutuksen jälkeen oikein yritin tehdä Oralle vaikeita hyppykulmia rimojen tiputtelun vuoksi (suunnitelma on, että jokainen rata/treeni/mikä vaan loppuu hetkeksi rimanpudotuksen jälkeen, jotta koira huomaa, ettei se ole kannattavaa), mutta arvatkaa vaan onko Ora enää tiputellut... Uskon, että koulutuksessa kiihkeystaso oli niin kova, jonka takia rimat lentelivät vähän normaalia enemmän, eikä tästä toivottavasti tule ongelmaa. Myös takaakiertotreeniä otettiin aika reippaasti ja treeneissä on ollut lisäksi pimeitä putkia, avokulmia kepeille, irtoamisia ja eteenmenoja sun muuta. Olen myös vahvistanut käskysanoja: huomasin, että Ora ei osaa kepit-käskyä ollenkaan, vaan tarvitsee tosi vahvan ohjausavun jotta tietää, minne mennään. Treeneistä on joistain videopätkiäkin, katsotaan, jos saisin ne joskus myöhemmin muokkailtua ja laiteltua esille.

Leena Inkilän agilitykoulutuksessa käytiin Espoossa, Sporttikoirahallilla viime perjantaina (27.12.). Kyseessä oli meidän pentueporukan järkkäämä juttu, johon osallistui Oran lisäksi Praha, Vauhti ja Velmu. Teemana oli kontaktit ja kepit, joista me tietty valittiin ne kontaktit: miksi ne on hitaat, vierastaako Ora vierasta estettä, miksi se himmaa ja mitä asioille voisi tehdä. Otettiin kaksi pätkää, joista ensimmäisessä katsottiin kontaktit puomin avulla ja toisessa treenattiin putki-hyppy -pätkää, jossa kiinnitettiin huomiota ohjauksen rytmitykseen ja koiran kääntymiseen. Kontakteilla mä sain varmistuksen sille, mikä meidän ongelma on: unohdin kokonaan treenata alkeisopetuksessa sitä, että koira juoksee mun edellä pidemmän matkaa kontaktilla ja jää 2on2off-asentoon, vaikka mä jään koiran taakse. Oralla on vahva 2on2off, mutta se vaatii mun juoksemisen edelle/rinnalle, jotta siihen mennään. Se himmaa siis siksi, että se jää odottelemaan mua. Asiaa en tullut itse alkeisopetuksessa ajatelleeksi, koska kyllä se osasi ihan vaan kontaktipinnalle mennä vaikka mä olin takana, mutta ei koko estettä/pidempää pätkää. Nyt treeniksi otetiin siis ihan pienestä lähtien se, että mä jään taakse, pikkuhiljaa vaikeuttaen..

Koulutuksesta jäi käteen seuraavia asioita:

• Perusteet ovat tärkeimpiä, perusteet ovat tärkeimpiä, perusteet ovat tärkiempiä. Jos perusteet on tehty huonosti, se kolahtaa nilkkaan jossain vaiheessa.
• 2on2off-asentoa treenatessa palkka kannattaa antaa maahan koiran "yli", ei siis ohjaajan puolelta. Näin koira ei ennakoi palkan tulevan ohjaajan luota, eikä hakeudu (ainakaan niin vahvasti) vinoon ohjaajan suuntaan. Myös vapautuspalkka (esim pallo) kannattaa heittää poispäin ohjaajasta.
• Rytmityksessä ajoitus on tärkein: yleensä ohjaajat rytmittävät käännökset liian myöhään, jonka takia koiran käännös levähtää.
• Vaikka rytmitys tuleekin tehdä todella ajoissa, ei liian ajoissakaan ole hyvä. Muista myös rintamasuunnan nopeat muutokset ja rytmityksen ajoitus koiran sijaintiin nähden.

Eilen sitten kävinkin itsekseni hallilla katselemassa meidän kontaktien tilannetta. Tehtiin treeniä, jossa jäin taaemmas, koira hyppäsi kesken alasmenon kontaktille ja sen piti ilman apuja mennä 2on2offille. Ongelma näytti olevan enemmänkin vinous kuin sinne kontaktille meneminen, jota tosin sitäkin pitää treenata. Seuraavaksi ajattelin palata taas hieman taaemmas ja siirtää alasmenon pöydältä. Eiköhän tästä ihan hyvä tule.

Lisäksi tehtiin eteenmenotreeniä ja taas lisää etäisyyttä kepeille, Ora oli ihan super! Eteenmenot taitaa vihdoin iskostua tuon kalloon ja se eteni parikin hyppyä ja putkeen täysin itsenäisesti, josta takaisin päin suoraan putkeen ja vauhdista 90 asteen kulmalla kepeille. Mä liikuin koko hommassa ehkä muutaman metrin.

Jotain muutakin kuin agilityä: sunnuntaina käytiin oman porukan kanssa Firan metsissä tekemässä kaikille koirille metsäjäljet. Tein Oran jäljen itse. Maastossa oli matala aluskasvillisuus, sammalta, aika paljon oksia. Jälki alkoi muutaman metrin tallatulla alueella, josta jälki lähti kolmen namin vahvistuksella etenemään suoraan. Ilmaisujen kanssa palattiin hieman taaksepäin: vähän ajan päästä oli sukkapurkki. Ei nameja, lyhyitä askelia hieman laahasin. Seuraavaksi kulma vasempaan, namiavut. Vähän ajan päästä sukkapurkki. Sitten jälki kulki suoraan kahden pienen polun yli, joiden väliin pienelle alueelle jätin sukkapurkin. Suoraan vähän ryteikköisempään maastoon (enemmän oksia, rahkasammalta), namitettu kulma oikeaan. Suoralla vielä kaksi pelkkää sukkaa, joista toisen luokse olin jättänyt myös nameja.

Lähti ihan ok, löysi jäljen tosi hyvin. Pari kertaa oli pieni hukka, mutta ei sen kummempaa. Ensimmäisen purkin äkkäsi silmillä (huomio seuraavalle kerralle: valikoi paremmin maastoutuvammat sukat/esineet!) ja sinne oli hirveä kiire, ilmaisi ihan ok. Ensimmäistä kulmaa oli ensin jäljestämässä väärään suuntaan, mutta löysi oikean. Toisella purkilla tosi kiva ilmaisu, mutta kolmatta ei löytynyt ollenkaan: oli virhe jättää se polun lähelle, josta ilmeisesti oli koira kulkenut ja napannut haisevan sukkapurkin matkaansa. Ora ei tästä hämääntynyt vaan jatkoi jäljestämistä ryteikköön, jossa kulma oikeaan oli hirmu hieno. Meinasi taas hukata jäljen, mutta pysähdyin ja annoin koiran etsiä ja nopeasti se löysikin taas oikean suunnan. Sukalle ihan superhieno ilmaisu, sai paljon kehuja ja palkkaa. Vielä suoraan, ja viimeisen sukan ilmaisu meni ehkä vähän metsiin, kun olin jättänyt sen luo nameja. Ei siis seuraavalla kerralla. Kehotuksella ilmaisi kuitenkin hyvin.

Kun jäljeltä käveltiin pois, äkkäsi Maija puussa roikkuvan esineen --- meidän sukkapurkki! Joku oli sen siihen solmulla sitonut, oli aika hassu näky.

Eilen meille saapui Delia-neito uudeksi vuodeksi hoitoon, joten tiedossa on lapinkoiramainen vuodenvaihde. :)

Joulu on taas

Pyydän anteeksi blogin päivityksettömyyttä, saanette korjauksen tilanteeseen joulun jälkeen! Nyt kuitenkin: Hyvää joulua <3

Kisaviikonloppu

Viime viikonloppuna olikin menoa ja vilskettä!

Perjantaina suunnattiin mätsäröimään Naurun, Taran ja Maijan äidin pomeranianeiden, Rosan ja Mimmin kanssa. Mut pistettiin kehään Taran ja Mimmin kanssa. Menestystä näissä erittäin poikkeuksellisissa mätsäreissä niitti vain Nauru, mutta koiramainen päivä oli vietetty.

Lauantaina pääsi mudikin koitoksiin. Heti aamusella pakattiin koirat (maalla lomailevaa Taraa lukuunottamatta) autoon ja käännettiin nokka kohti Karjaata ja rally-tokokisoja. Olin ilmoittanut Oran rally-tokon viralliseen (tai niin viralliseen kuin rally voi vielä olla) alokasluokkaan. Meidän koko porukka oli reissussa aika leikkimielisesti, eikä mitään suuria odotuksia ollut - varsinkaan meidän kovin "hurjalla" treenimäärällä.
Kun meidän vuoro tuli astua kehänauhojen sisäpuolelle, jännitys kuitenkin purkautui eikä mun päässä tosiasiassa ollut siinä vaiheessa yhtään mitään. En tajua, mikä jännitysaalto muhun iski, mutta vasta puolessa välissä rataa tajusinkin ympäröivästä maailmasta jotain. Noh!

Piirroksesta puuttuu "askel oikeaan" jälkeen 360 astetta oikeaan.

Rata oli aika helppo lukuunottamatta meidän vasta treenivaiheessa olevaa "eteen, oikealta sivulle, istu" -kylttiä. Koko matkan Oran seuruu oli hirveän pomppivaista ja innokasta, ja jos olisin ollut vähän vähemmän koomassa, olisin yrittänyt jotenkin huomaamattomasti sitä vähän muistuttaa siitä, kuinka pitäisi käyttäytyä. Nyt vain tyytyväisenä talsin eteenpäin. Karmeaa seuruuta lukuunottamatta suoritus meni yllättävän hyvin eikä mudi ottanut mun jännityksestä yhtään itseensä vaan pysyi omana tyhmänä iloisena itsenään. Alussa Ora vähän kummaksui kylttejä, ja yhtä piti käydä nuuhkaisemassa (ei olla koskaan treenattu oikeilla kylteillä, hups), josta kylttivirhe -1. Ja kuten arvata saattaa, viimeinen kyltti ennen maaila (siis se, mitä ei oltu treenattu loppuun saakka) meni vähän sähellykseksi, kun mudi ei oikein ymmärtänyt mitä siltä hain - siitäkin huolimatta, että olin tehnyt liikkeen täydellisesti Oran kanssa juuri ennen, kuin astuimme kehänauhojen sisäpuolelle. Radalta myös kaksi ohjaajavirhettä -3. Tällä suorituksella saimme kuitenkin 93p., joka tarkoittaa siis hyväksyttyä tulosta! Alla vielä video tästä räpellyksestä... 

Heti sunnuntaina koitokset jatkuivat, kun aamulla suuntasimme matkamme Ojankoon kohti toisia agilitykisojamme. Oli tiedossa pitkä päivä, kun Ora starttasi maxi ykkösissä ja Kida maxi kakkosissa, mutta saimme aikataulut sumplittua joten kuten niin, ettei kumpikaan koirista ollut kisapaikalla koko päivää. Onni on asua treeni- ja kisapaikan naapurissa!

Me kilpailtiin numerolla 251, joka oli jonkin verran ennen puolta väliä niistä kaikista 44 maxikoirakosta. Radat olivat ykkösten radoiksi poikkeuksellisen vaikeita etenkin keppien osalta, eikä nollatuloksia kovin montaa tullutkaan.

Tuloksia mekään ei kahmittu, mutta kaukana ne eivät olleet: ekalta radalta saatiin 10, muurilta tippui pala (saattoi kääntyä hassusti, koska valssasin suoraan muurin jälkeen eikä näitä olla tehty) ja toisiksi viimeinen rima tuli myös alas huonon hypyn takia. Kepeiltä tuli myös melkein kielto, kun Ora ei aluksi oikein tajunnut mihin mennä, mutta tajusi tarpeeksi nopeasti ja kepitti hyvin.

Toiselta radalta ihan tyhmä vitonen - mun oma moka, huono takaaleikkauksen yritys ja huono haltuunotto. Kielto hypylle. Muuten kiva rata (paitsi mitä mä pysähdyn noin A:n kontaktille?), erityisen tyytyväinen olen keppeihin, jotka toimivat kisoissa ihan kuten treeneissäkin. Kisapäivään olin ja olen kyllä oikein tyytyväinen, vaikkei vielä LUVAa irronnutkaan.

Maanantaina käytiin vielä Oran kanssa kahdestaan treenaamassa Ojangossa, josta video alla. Tehtiin keppejä (miten ne osuukin aina just videolle? Ei me oikeasti treenata pelkkiä keppejä!) ja leijeröintejä, loppuun vähän temppujuttusia, joita niitäkin videolla. 

Eilen Ora kävi Maijan ja Kidan kanssa Lahdessa Katrilla hierottavana. Raportissa lukee, että muuten hyvässä kunnossa, mutta lanne-selkä -alue oli kireä. Tätä seurailtava siis jatkossa. Selkälihaksia oli tullut jonkin verran sitten edellisen hieronnan, mutta edelleenkään niitä ei mitenkään merkittävästi ollut.

Syksyn kaamos

Se on se marraskuu.
Marraskuussa päivien pituus on mitätön ja ulkona alkaa näpit jäätyä. Koulun eteen pitäisi tehdä hirveästi töitä ja motivaatio on nollassa. Tämä on tarkoittanut myös Oran elämässä pientä hiljaiseloa ja se on heijastunut suoraan blogiin.

Marraskuussa me treenattiin agia keskimäärin kerran viikkoon, samoin kun tokoa/rallytokoa. Treenit ovat menneet "ihan ok:sti", mitään yllättäviä juttuja ei ole ollut. Tokon suhteen paikkamakuu edistyy hitaasti, mutta - luojan kiitos! - varmasti, ja Ora on jo kovin rento pää maassa makaamassa. Kovin kauaa en vielä uskalla pitää, mutta pikkuhiljaa me edetään. Olen teettänyt viime aikoina mudilla erittäin paljon myös erilaisia temppuja (olisikohan meistä koiratanssiin?), koska toko junnaa paikoillaan paikkiksen kanssa, eikä motivaatiota opettaa hirveästi ylempien luokkien liikkeitä ole, ennen kuin se paikkis on hyvä. Teinkin Oran omille sivuille linkin taakse sivun, jossa on listattuna iso osa mudin osaamista käskyistä/tempuista. Rallytokojuttuja ollaan treenattu myös, olen yrittänyt tehdä seuruusta mahdollisimman mielenkiintoista erilaisilla kuviolla ja yllätyksillä.

Kerran me päästiin hallille Marjon vetämään agilityn "penturyhmään" tuuraamaan Oran veljeä Maunoa, ja ne ovatkin olleet meidän ainoat ohjatut. Niissä treeneissä teemana oli irtoamiset ja paljon kiinnitettiin huomiota oikeaan ajoittamiseen ohjaamisessa ja käskyttämisessä. Ratana toimi helppo, pentujenkin treenaama hyppy-suora putki-hyppy-mutkaputki-hyppy-suora putki-hyppy, josta me sitten vielä jatkettiin rataa muutaman esteen verran vaikeampaan. Tavoitteena oli pystyä jäämään mahdollisimman kauas mutkaputkesta ja ehtiä jatkamaan rataa vielä toisenkin suoran putken jälkeen.

Kerran Ora kävi myös treenaamassa JAU:n hallilla Tuusulassa: koska mä en kyseiseen seuraan kuulu ja Maija oli hallin itselleen tunniksi varannut, otti Maija mudin puikkoihinsa. Ora on tainnut kerran tai kaksi aiemmin tehdä jotain agia Maijan kanssa, mutta ei koskaan rataa kuten nyt. Mudi ei välittänyt yhtään ohjaajavaihdoksesta ja se pelitti oikein mallikkaasti myös Maijan käsissä, vaikka käskytykset olivat (ymmärrettävästi) välillä vääriä. Alla olevassa videopätkässä on valitettavasti tästä treenistä melkeinpä huonoimmat kohdat, koska oli niin jännää katsoa omaa koiraa pinkomassa radalla ulkopuolisen silmin, että unohdin kokonaan kuvata. :D

  

Viime viikolla kävin tekemässä taas pienen keppitreenin, ne kun ovat usein niin hyvin hallilla valmiiksi ja kun  yksin käy treenaamassa, ei hirveästi saa, jaksa eikä viitsi esteitä siirrellä. Alla video siitä.

"Ainakin Oralla oli kivaa!"

Näin totesi serkkuni agilityradan laidalta, kun pääsimme Oran kanssa maaliin toiselta kisaradaltamme. Ensimmäiset agilitykisat on siis meidän osalta nyt korkattu eilen ja ihan odotetuin tuloksin.

Keskiviikon treenien jälkeen päätettiin, että ei tehdä yhtään mitään ennen kisoja, koska Ora oli tehnyt viime aikoina niin paljon. Tai tehtiin me jonkin verran tokoa (uuden paikkiksen paikallaolokäskyn vaihdoin stay-käskyksi ja sitä ollaan nyt tehty ihan pieniä ja rentoja ja kivoja pätkiä, ihan nollasta siis) ja paimennukseen tarvittavia käännösjuttuja, mutta mitään kovin rasittavaa tai varsinkaan agia me ei tehty.

Olen tottunut siihen, että kun kyseessä on ykkösten kisat, herätään melkein kukonlaulun aikaan, pakataan kamat autoon ja lähdetään huristelemaan kisapaikalle. Tällä kertaa meininki oli vähän eri, sillä kisat ylipäätään alkoivat kymmeneltä enkä ollut ilmonnut Oraa edes ensimmäiselle radalle, joten meille ensimmäinen rataantutustuminen oli aikataulun mukaan vasta klo 12.45. Paikalla oltiin kuitenkin reilu tuntia etuajassa, koska kisakirja piti ostaa ja tuomarin piti käydä "suurin piirtein mittaamassa" Ora ja varmentaa se maxikokoiseksi. Hyvä että oltiin reilusti etuajassa, sillä aikataulusta poiketen rataantutustuminen alkoi n. kymmentä  yli kaksitoista.

Ensimmäinen rata (agirata) vaikutti ihan kivalta, vaikka mukaan tulleelle Jennalle (kiitos myös ekan radan videosta!) ennustinkin meidän kaikki tulevat mokat. En saanut rataa yrityksistä huolimatta piirrettyä, mutta se näkyy videolla tuossa yllä. Ensimmisen kolmen hypyn tykityksen jälkeen odottavan keinun mä ennustin meidän menevän lentokeinuna. Keinun jälkeen ajattelin sen hakevan jo keppejä, A:lta ennustin jotain keppimokaa (koska maanantaina ja keskiviikkona oli ollut kovasti niissä häikkää), kepeiltä näin Oran sinkoavan väärään putken päähän, joka siinsi ihan suoraan keppien edessä.
Sitten radalle. Ensimmäinen rima oli tosi lähellä tippua, mutta pysyi ylhäällä. Keinullekin mentiin hirveällä kyydillä, mutta pienellä karjaisulla tuli puhdas (vaikkakin hidas). Ennen A:ta oleva kaarre oli hiiiirmu pitkä, valssin olisi pitänyt olla nopeampi. Sitten. Tokaan keppiväliin. Mitä? Oran varmin este, ja videolta vielä katsoin että annan koiralle ihan hyvin tilaakin hakea niitä. Korjauksella oikein. Loppurata oikein hyvä. Eli tulokseksi 5 vp, 5. sija.

Toinen rata oli hyppäri. Siitä ei ole kummempaa sanottavaa. Ora oli vähän korkeammassa vireessä kuin ekalla radalla ja se näkyi irtoiluna. Videolla näkyy radasta vain reilu puolet (kiitokset videosta Linnealle!), yllä vähän suuntaa-antava ratapiirros. Alku meni ihan hyvin, kaarros kolmoselta neloselle oli vähän pitkä, mutta muuten. Ja haki kepit itsenäisesti. Lopun sähläyksen näättekin videolta. :D Jouduin karjaisemaan vähän ettei mene putkelle ja siitä mun pasmat meni ihan sekaisin, olin menossa renkaalle ja sitten käänsin liian hitaasti putkeen. Putkijarru oli lähes olematon ja sitten vaan katselin, kun tyyppi oli menossa putkelta kepeille. Tulos siis HYL.

Tästä suunta on ylöspäin ja olenkin katsellut jo seuraavia kisoja. Rallytokoon on myös ilmoitettu marraskuun loppuun Karjaalle. Tokojutut ovat nyt jäissä, kunnes paikkis (ja luoksepäästävyys) saadaan kuntoon ja siihen voi mennä kauan aikaa - onneksi rallyn alokkaassa eikä avoimessa ole minkäänlaista paikkamakuuta!

Kun toinen toimii, toinen hajoaa

Terveisiä syksy-Oralta!

Jotenkin heti, kun ollaan tehty tokoa, mun kirjoitusmotivaatio kuolee enkä saa aikaiseksi blogin kanssa mitään muuta kuin uuden bannerin.
Joka tapauksessa, viikko sitten viikonloppuna tehtiin tokoja ja ollaan me tehty tässä muutenkin aina pieniä pätkiä satunnaisesti. Tässä on ollut nyt pakko todeta, että nykyään (aiemmin ei) Oralla toimii kaukopalkka tokossa ihan hirmu hyvin. Seuruussa Oran ongelmana on ollut aikalailla pieni poikittaminen ja edistäminen, joka on aika hyvin korjaantumassa takakaukopalkalla. Joskus sille tulee vielä jotain katkoksia ja seuruussa on kuin lähdössä palkalle omine lupineen, jää sitten jonnekin taakse ja on vähän hämmentyneen oloinen, että "häh, eikö muka saanut jo mennä" eikä tiedä mitä pitäisi tehdä. Juoksun sählinki on myös loppunut kaukopalkalla, ja nyt (jälleen) ravaa nätisti juoksuseuruussa. Täyskäännökset toimii niin saksalaisena täyskäännöksenä kuin suoraankin, tosin saksalaisessa tuppaa edelleen vähän valahtamaan. Rallyyn ollaan treenattu pyörähtämistä seuruusta (AVO), joka on pienellä käsiavulla tosi jees, ja tokotreenaamisen yhteydessä tehdään aina kaikkea pientä hömppääkin, kuten jalan yli hyppäämistä ja jalkojen pujottelua. Ollaan tehty myös jääviä, joista tällä hetkellä sekoittaa seisomista istumiseen välillä, mutta muuten hyvät. Maijan kanssa myös joku luoksepäästävyys ollaan tehty.
Entäs sitten tämä paikkamakuu... Sehän on nyt ihan täysin hajonnut käsiin. Pahentunut koko ajan ja lopulta Ora paineistui jostain syystä jo ihan täysin kun sen jätti maahan, alkoi heti levottomaksi, vilkuili ympärilleen ja keksi kaikenlaisia sijaistoimintoja. Aloitin paikkiksen ihan alusta: vaikka Ora osaakin down-käskyllä laittaa pään maahan arkikäskynä, mutta nyt olen alkanut nyt opettaa sille ihan uutta käskyä (ligg). Tavoitteena, että koira menee mistä asennosta vain maahan pää maassa ja siinä pysytään, kunnes toisin käsketään. Aiemmin ajattelin, etten treenaa paikkista pää maassa siksi, että mudi haistelee silloin herkästi maata ja alkaa ryömiä, mutta totesin sen olevan pienempi paha ja helpompi kouluttaa pois kuin päänkääntely ja muu hermostunut liikehdintä. Pää maassa Ora myös kasaa itseään huomattavasti paremmin ja se rauhoittuu helpommin. Olen myös miettinyt, pitäisikö paikkiksen aiempi jättökäsky (paikka) vaihtaa kokonaan toiseen, jos se paineistuu siitäkin. Ehkä pitäisi.
Mua vaan surettaa, kun Oralla oli paikkikseen hirmu hyvä pohja ja se oli muutenkin hirmu hieno. En tiedä mitä kävi, ikääkö ja epäluuloisuutta ja vilkkautta tuli lisää enkä ottanut sitä huomioon treenatessa (=palannut taaksepäin) vai treenasinko paikkista vaan liian vähän... Viikko sitten sunnuntaina Ora teki paikkamakuun Naurun kanssa pää maassa ja oli se aika levoton siinäkin, vaikka pyrin palkkailemaan usein ja silloin, kun se oli rauhassa. Häiriötäkin tosin oli aika paljon, ehkä vähän liikaa (sauvakävelijää, jalkapallonpelaajaa...). Sen jälkeen oon tehnyt aina välillä lyhyitä paikkiksia, yrittänyt tehdä ligg-käskystä mahdollisimman kivan ja rennon. Eli aloitetaan täysin alusta.

Sitten agilityn pariin! Vapaatreenaamassa ollaan käyty pari kertaa ulkona. Irtoamistreeniä ainakin viime viikolla, lisäksi kontakteja targetilla. On toiminut ihan ok ja nyt olen vaatinut Oralta sitä, että päähän asti mennään itse ajattelemalla vaikka mä olisin missä. Maanantaiset keppitreenit tosin meni penkin alle - aloitin ensin liian vaikeasta (eteenmeno hypyiltä ja vaikea avokulma kepeille) ja kun helpotin, Oralla oli jotenkin aivot hukassa eikä se yhtään miettinyt menoa oikeasta välistä kepeille. Siitä huomasi selvästi, että kun se mietti, mentiin oikein, ja kun ei mietitty, lenneltiin sinne tänne. Sillä ei aiemmin ole ollut tällaista ongelmaa kepeillä ja nyt palkkailinkin muutamista hyvistä ja annoin sitten olla.

Tänään kävin hallilla kahdestaan Oran kanssa, josta alla ihan pikkuinen pätkä videomateriaalia. Matkat Ojankoon tehtiin pyörällä, tosin Ora ravaili vapaana molemmat matkat lähes kokonaan. Tarkoitus oli tehdä ihan lyhyet treenit, testata niitä avokulmia kepeille ja tehdä kontaktit targettiavulla. Kontaktit tosi jees, ei mikään maailman nopein, mutta meni päähän vaikka jäin taakse. Puomilla toiseen suuntaan oli vähän haparointia (jäi odottelemaan), mutta ei mitään suurempia. Mutta ne kepit... Meidän hienoin este! Miten se on voinut unohtaa avokulmat ihan täysin? Ihan samanlainen kuin maanantaina. Haki toiseen, kolmanteenkin väliin, ihan kuin se ei olisi ajatellut yhtään. Juoduin helpottamaan tosi paljon, että haki oikean välin, ja sitten tyyppi oli jo vähän epävarma ja kepittelyt oli aika hitaita. Toiselta puolelta kepit tosi jees. Mutta ennen ne on kyllä ollee molemmilta puolilta. Jätin johonkin hyvään ja lopetin siihen. Vähän lannistunut olo, kieltämättä, kun sunnuntaina pitäisi lähteä kisaamaan. Ilmoitin Oran tosiaan sunnuntaille kisoihin Vuokkosille, saa nähdä mitä tulee.

Viime lauantaina meillä oli kuitenkin pentuetreffien merkeissä agilitypäivä. Kokoonnuttiin kaikki kynnellekykenevät Ojankoon kera Marjon (Vimmatun), joka meitä oli lupautunut kouluttamaan. Mukaan oli päässyt meidän lisäksi Mira ja Mauno, Mari ja Vauhti, Petronella ja Praha, Sara ja Musti sekä Sanna kahden P-pennun, Oivan ja Hipsun, kanssa. V-pennuista puuttuivat siis Vinka ja Velmu.
Alla päivän radat. Aloitettiin punaisella, josta voisin huomauttaa, että 11-12 kulma oli oikeasti huomattavasti helpompi, joten kepit olisi varmaan pitänyt laittaa ratapiirroksessa enemmän vasemmalle ja hyppy 11 vähän alemmas.
Ora oli tosi super. Ekalla kerralla se oli vähän pihalla, ei hakenut neloshyppyä ja takaakierto kympille oli jotenkin tosi kummallinen (kymppi oli muuten ehkä vähän enemmän vinossa), mutta lopulta nekin hyvät eikä ongelmaa. Puomi myös hieno. Toisella radalla tsempattiin, ja moka tuli 11-12 takaaleikkauksella, kun ohjasin myöhässä ja koira käänty takaaleikkaukseen vasta 12-hypyn jälkeen, hups. Lopussa hinkattiin lopun leijeröintiä niin, että jäi hypyn 22 taakse, ohjasi 12-21, josta sylkkärillä suoralle linjalle ja loppu eteenmenolla. Sylkkärissä mä peruutin jatkuvasti, vaikka olisi pitänyt olla paikoillaan, joten tehtiin se useampaan kertaan. Jouduin keskittymään ihan kunnolla siihen, että pysyn oikeasti paikoillani, eikä jalat vie mihinkään (taaksepäin). Saatiin Marjolta paljon kehuja ja passitukset kisaamaan. :)

Pe-su oltiin kolmistaan Oran ja Kidan kanssa kotona ja kun lauantain aktivoinnit olivat olleet Oran agipäivä ja Kidan 6km pyörälenkki, päätin sunnuntaina talsia pellolle vetämään molemmille paimenille peltojäljet. Oran jäljellä oli mittaa ehkä 200-300m. Ensin suoraa, jolla muistaakseni kaksi sukkaa. sitten kulma oikealle, sukka, kulma vasemmalle, jossa oli lyhyempää nurmea. Sukka, toinen kulma vasemmalle, muistaakseni vielä yksi sukka (?) ja lopussa keppi. Haki jäljen pään hienosti ja itsenäisesti pieneltä tallaukselta ja lähti etenemään hienosti. Ei niin rauhallinen kuin aiemmin pellolla, mutta ei kyllä kaahannutkaan sata lasissa. Vähän häsläsi, mutta en neuvonut yhtään mihinkään missään vaiheessa enkä ollut merkannut kulmia tai mitän muutakaan, joten olin koiran varassa. Ilmaisut oli nyt vähän hukassa, kun ei ollutkaan yhtään purkillista sukkaa: jarrutin jokaisen sukan kohdalla ja pari kertaa jouduin muistuttamaan, että mitäs nyt tässä pitikään tehdä, kun jälki imi niin kovasti eteenpäin. Pitänee seuraavalle jäljelle ottaa vielä ainakin ensimmäiseksi esineeksi purkki mukaan. Jos olisin tiennyt, ettei ilmaisut olleetkaan niin hyvässä kuosissa kuin viimejäljellä, olisin jättänyt sen kepin loppuu laittamatta, mutta nyt se siellä oli ja sillekin joutui kyllä kyselemään koiralta, että c'moon, käykö mielessä tähän mitään toimintamallia. Mutta kokonaisuudessaan aika hyvä suoritus!

Kidan jälki oli ~100 metriä yhdellä kulmalla ja sekin oli aika pätevä tyyppi. Neidit olivat onnensa kukkuloilla päästessään pellolle treenin jälkeen irrottelemaan, kun olivat saaneet kuluttaa aivonsa jälkien parissa.

Kisoihinko?

Tänään ei olla tehty yhtä aika pitkää pyörälenkkiä kummempaa, mutta eilen vierähtikin vaatimattomasti koko ilta Ojangossa.

Lähdettiin Maijan ja koko lauman kanssa autolla, ettei koirien tarvitse odotella kentän laidalla. Treenattiin ensin omat, jonka jälkeen Satu tuli vielä Colhun (ja Kodan) kanssa tekemään.

Yllä päivän rata, joka mielestäni on suhteellisen vaikea ykkösten rata. Meillä oli siis päivän treeniaiheena kisanomainen ratatreeni, jotta tietäisin, onko meillä ollenkaan asiaa virallisille kisakentille vai ei. Otin koiran autosta, tein pienen lämppälenkin, marssin kentälle ja tehtiin nolla. Ekalla! Alussa tuli kolmosen jälkeen aika pitkä kaarros ja 12-13 piti tehdä persjätöllä (siis niin, että lähetän takaa, käsi vaihtuu vasempaan), mutta unohdin koko jutun ja tein viimehetken pelasuksen sylkkärintapaisella. Olin ihan varma, että mudi pinkaisee putkeen, mutta se oli yllättävän hyvin kuulolla eikä mennyt! Eteenmeno oli myös aika hyvä lopussa. Valitettavaa siinä, että mudi haukkui radalla enemmän kuin se on muistaakseni koskaan radalla haukkunut (esim. kepit on yleensä aina olleet ihan hiljaiset, nyt huusi niissäkin...) ja ne kontaktit oli hitaat ja epävarmat, etenkin keinulla. Juoksin radan kolme kertaa, joka kerta otettiin aika ja joka kerta parantui. Viimeisen radan tein tosi lyhyillä kontaktipidoilla ja sain vihdoin toimimaan sen suunnitellun persjätön niille keinun jälkeisille hypyille. Nollia kaikki. Alla muistaakseni toinen (vai eka?) rata.

Ratojen jälkeen palasin niiden kontaktien pariin. Pääteltiin Maijan kanssa, että koiran focus ei ole kontaktiesteellä sinne 2on2offille, vaan sille ihan tarkka paikka on vähän epäselvä, vaikka niitä kovin vahvisteltiinkin opetusvaiheessa. Kokeilin siis ensin namikupilla vahvistaa sitä alasmenon oikeaa 2on2off-paikkaa, mutta Ora jäi puomille kauemmas kysymään multa lupaa siihen, saako ottaa. Totesin, että okei, ei tehdä namikupilla, ettei se sitten sekoita nähtävästi noin hyvin kaalin mennyttä "mitään ei saa syödä/ottaa ilman lupaa", joten sitten testiin päätyi targetti. Targetilla Ora opetteli alun perin kontaktit ja tällä hetkellä se on taas parhaiten onnistunut keino. Muutamat ihan hyvät kontaktit sain naksuteltua niin, että jäin itse taakse, mutta heti naksun jälkeen (eli melkein heti kun tassut koskivat maata) se kääntyi mua päin ja lähti paikalta. Pitää alkaa siis pidentää aikaa ja laittaa vaikka siivekkeet eteen, ettei takajalat pääse kääntymään pois paikaltaan. Katsotaan, tuottaako tulosta. Toivottavasti.

Juoksut lähtivät tänään neljännelle viikolleen (eli eilen tuli 3vko), joten loppukuun kisat olisivat ihan varteenotettavat. Pohdintaa, pohdintaa, hmm!

Syksyn ageja

Tämän postauksen kuvat ovat otettu pokkarilla, pyydän anteeksi laadusta!

Sunnuntain vapaatreeniä tuossa ylhäällä. Teemana irtoaminen, kuten radasta voikin huomata, koska nopean maxikoiran kanssa tuota rataa ei noin vaan juosta yhtä matkaa. Sovelsin radan itse siitä, mitä hallissa sattui olemaan.
Aluksi ihan räpiköintiä. Mudi kävi ylikierroksilla ja oli menossa koko ajan putkeen jokaisesta käskystä tai siitä, että mun käsi ehkä sekunin sadasosan verran ohjasi putkea kohti. Kun kierrokset vähän laski, saatiin juttu toimimaan. Aita tuli vastaan tosi pian keppien jälkeen (seiska ja punainen ykkönen olivat oikeasti ehkä hieman enempi oikealla kuvassa) ja siellä oli myös A hämynä, joten keppien vika väli taidettiin kerran tai kaksi jättää välistä. 3-4 vahvana päällejuoksuna, pituuden jälkeen piti ottaa Oraa vähän kiinni, ettei singahtanut liian pitkälle ja pääsi vielä taipumaan keppien ekaan väliin. Kympille ohjasin takaaleikkauksen koko ajan kauempaa. Vihreässä radanpätkässä jäin itse tosi taakse, ohjasin 3-5 melkein putken luota. Kepeille tarvitsi vielä pienen töytäisyn kaukaa, mutta meni ja kepitti. Loppuun vielä tuo punainen "rata", jonka otin ihan lähinnä maxirenkaan muistutuksen takia eikä siinä tai kepeillehaussa ollut ongelmia.

Me ollaan Oran kanssa nyt viime päivinä pyöräilty ihan urakalla, nyt vielä kun lunta ei ole. Vapaatreenaamaan ollaan menty pyörällä (2km/suunta), koira jonkin matkaa vapaana (etenkin ihan alkulenkki, että saa tarpeillaan käydä ja vähän lämpätä ja sama sitten hallilta palattaessa) ja muun sitten pyörän vierellä ravaten. Vinka-sisko kävi suorittamassa AD-kokeen ja se kovasti houkuttelisi muakin, vaikka tosin me pyöräillään Oran kanssa eniten niiden selkälihasten ja ihan yleisen kunnon takia. Hierojalle pitäisi taas kohta päästä, jotta voisi sanoa tilannetiedotusta niistä lihaksista ja mahdollisista jumeista. Olen pyrkinyt venyttelemään mudin vähintään jokaisen pyöräreissun jälkeen, ja myös agittelujen jälkeen aika usein, ja uskon, että se on ollut todella hyödyllistä. Mudi tietääkin jo homman nimen ja ihan odottaa venytystuokiota heti, kun kutsun sen luokse sisälle päästyämme.

Tänään käytiin taas agittamassa hallilla. Kun hallilla käy yksin, on aikalailla tyydyttävä siihen, mitä kentällä sattuu sillä hetkellä olemaan - jotain hyppyjä voi tietty siirrellä ja putkiakin vähän, mutta muut esteet on melkoisen hankalia kuljettaa ilman apua. Keinua olen jo monissa treeneissä kaivannut, mutta sitä ei ole millään kerralla ollut kentällä, joka olisi muutenkin ihan ok. Ehkä ensi kerralla...
Allaoleva video varmaan kertoo kaiken oleellisen tämän päivän treeneistä. Kuten siitä näkyykin, Oran kontaktit ovat hidastuneet hurjasti, varsinkin alasmenoilla. Haluaisin kontakteista oikeasti nopeat niin, että koira juoksee täysiä kontaktipinnalle odottamaan vapautusta. Olen yrittänyt etupalkkaa (kuollutta), mutta silloin koira alkaa vaan hiipimään. Jos heitän pallon koiran ollessa puolessa välissä kontaktiestettä, se joko rykäisee yli tai hiipii kahta kauheammin. Mun kannustus auttaa jonkin verran, mutten oikein uskalla käyttää sitä niin paljoa, ettei koira jää siihen kiinni niin, ettei enää osaa tehdä ilman. Taakse jättäytyminen ja sitten juokseminen koiran rinnalle ei tunnu tehoavan ollenkaan. A:lla vähän hitaampi tempo onkin mielestäni ihan hyvä, ettei tule ryminällä alas, mutta puomilla mudi kyllä saisi juosta ihan täysiä. Olen ajatellut palaamista kokonaan taaksepäin kontaktien kanssa ja jättää namikupin esteen päähän, jotta koiralla olisi kiire sinne. Onko teillä muita ideoita?
Treenit ovat keskittyneet viime aikoina vähän liikaa noihin keppeihin, kun ne ovat aina sattuneet olemaan jotenkin kivasti niin, että niitä saa treenattua eri kulmista. Haluaisin treenata myös jonkun ihan ykkösten radan, mennä kisanomaisena, jonka jälkeen voisin sitten miettiä onko meillä asiaa viralllisiin vai ei.

Oli muuten outoa mennä ensimmäistä kertaa halliin niin, ettei paikalla ollut _ketään, halli oli lukossa ja kaikki pimeänä... Sentään yksi nainen tuli borderterrierinsä kanssa meidän treenatessa viereiselle kentälle.
PS, huomatkaa videolla Oran kauniit, pinkit juoksupöksyt. ;D

Haasteita!

Tämän kysymyshaasteen sain Essiltä (Fox & co.) En nyt itse haasta ketään, mutta vastaillaanpa kysymyksiin! :)

1. Mitä toivoit koiralta, kun etsit sopivaa yksilöä? Saitko sitä?

- Toivoin monipuolista harrastuskoiraa, jonka kanssa saisi tehdä kaikkea, mitä harrastaa ja kokeilla kaikkea, mistä on kiinnostunut. Hain uskollista paimenkoiraa, jolta ei virta tai potentiaali lopu kesken, mutta joka osaa myös rentoutua ja olla kiva ja rauhallinen sisällä. Etsin mulle varjoa, toista puolta, jonka kanssa lenkkeillessä voisin vain katsoa koiraa ja miettiä onnessani, että "tuo on minun koirani". 

Vaikka Ora ei ole koira helpoimmasta päästä, mulla menee hermo sen kanssa vähän liiankin usein ja se osaa olla hankala, se on kuitenkin täyttänyt odotuksensa ja sain mitä halusinkin.

2. Mitkä seikat vaikuttivat rotuvalintaasi?

- Harrastusmahdollisuudet (soveltuvuus, pk-oikeudet), koko (ja vähän ulkonäkökin), luonne, rodun terveydentila ja rodun "kolahdus", se tunne, että tämä rotu on se oikea mulle. Kokonaisuus.

3. Sinun ja koirasi yhteinen lempipuuha?

- Hmm. Varmaan hyvällä säällä ja auringonpaisteella lenkkeily ihan kaksistaan. Treeneissäkin on kivaa, mutta ehkä niissä ei ole kuitenkaan sitä samaa rentoa meininkiä kuin ihan vaan lenkkeillessä koira vapaana. 

4. Koirasi paras ystävä?

- Varmaan serkkuni Osmo-bordercollie. Ora rrrrrakastaa Osmoa ja Osmo rakastaa Oraa. Kenenkään muun koiran kohdalla Ora ei pidä sitä samaa, korviasärkevää kimityshaukkua kuin silloin, kun se löytää Osmon.

5. Mitä koirasi syö?

- Raakaruokaa. Sikaa, nautaa, riistaa, lintuja, sisäelimiä, kalaa, lammasta, heppaa, mitä nyt vaan sattuu pakkasessa olemaan. Rustoluita, joskus myös ihan luitakin ja paloja (luineen) kanasta. Lisänä saa vitamiineja jauheena purkista, kalajauhoa, tarpeen mukaan kasvista.

6. Onko sinulla ja koirallasi tavoitteita? Oletteko saavuttaneet niitä?

- On meillä. Tälle vuodelle en tainnut kirjoittaa tavoitelistaa, mutta tavoitteita tietysti tulee lisää sitä mukaa, kun koira kasvaa ja tavoitteita saavutetaan. Kuten tarkoitus oli, me ollaan tutustuttu lajiin kuin lajiin ja kisavalmiitakin ollaan ainakin agilityssä ja rally-tokossa. Ora on kuvattu terveeksi ja se on ihan ok teinikoirakansalainen. Harrastusrintamalla seuraavat tavoitteet ovat kisojen puolella: agissa kisojen korkkaus ja tietty tavoitellaan LUVIa ja SERTejä. Muut lajit tulevat varmaan myöhemmin, paitsi rallysta olisi tavoitteena hakea hyväksytty/hyväksyttyjä tuloksia. Tokossa en tiedä, milloin päästään kisakentille, mutta ykköstulos/-ksia sieltäkin tavoitteena, tottakai, ja jälkikokeessa olisi kiva joskus käydä ja se JK1 on jonkunlainen tavoite. Samoin paimennuksesta ainakin esikoe olisi kiva joskus suorittaa hyväksytysti. Katsotaan!

7. Kuinka paljon keskimäärin lenkkeilette vuorokaudessa?

- ... Jjjaaa! Aika paha kysymys. Meidän lenkkeilymäärät vaihtelevat ihan hurjia määriä. Haluan, että Ora pärjää vähemmälläkin, jonka takia en ota stressiä siitä, jos jonkun päivän lenkkeilyt jäävät jopa vain 1-2 tuntiin päivässä, jos on hirveästi menoa ja kiirettä. Kun taas on aikaa koiralle, on hyvä ilma, käydään ehkä treenaamassa sun muuta, saattaa vierähtää koiran kanssa matkassa tuntikausia. Yhteen reissuun (lenkki+treeni+lenkki, ei tosin yksinään) saattaa mennä helposti 4-6h, johon päälle vielä pissatukset sun muut. 

8. Onko koirasi nopea oppimaan uusia asioita?

- On. Ora on tosin vähän häslä, jonka takia sillä on asenne, että kaikki pitäisi tietää nyt heti eikä se aina malta keskittyä uuden keksimiseen esim. naksutellessa. Mutta kyllä se keksii nopeasti.

9. Mikä rotu seuraavaksi?

- Sen kun tietäisi. Maija ei ymmärrä, miksi vedän tästä aiheesta hirveitä stressejä välillä, vaikkei aihe ole ollenkaan ajankohtainen. Mä vain kaipaisin sellaista... varmuutta tulevasta ja haluaisin jo nyt, reippaasti hyvissä ajoin tietää mitä tuleman pitää, jotta voisin tutustua rotuun, päästä ehkä piireihin, valita kasvattajaa, punnita vaihtoehtoja ja miettiä käytännönjuttuja. 

Olen miettinyt, että seuraavaksi koiraksi voisin ottaa jonkun pienemmän, ei niin aktiivsen koiran, joka olisi sitten leikissä mukana samaan aikaan Oran kanssa. En välttämättä jaksaisi kahta aktiivista harrastuskoiraa samaan aikaan. Siksi olen miettinyt roduksi esim. pomeraniania (kyllä!), tosin Saksasta tuotuna (pitkäselkäinen ja pitkäkuonoinen). Olen itse asiassa jo ottanut yhteyttä erääseen saksalaiseen kasvattajaan ja kysellyt pari juttua, mutta mä en kyllä silti näe itselläni kyseisen rotuista koiraa. Voi olla, etten hanki toista koiraa kuin vasta sitten, kun Ora jää harrasteista eläkkeelle joko iän tai sairauden/tapaturman takia, jolloin kyseeseen tulisi sitten taas ihan kunnolla harrastekoiraksi hankittu koira. Rotuvaihtoehtoja on monia (lk pyrri, aussie, kelpie, mudi), mutta mikään ei tunnu oikein kunnolla kolahtavan. Keksikää uusi rotu! :D

10. Paras muistosi koirasi kanssa?

- Hmm, en osaa valita yhtä parasta. On paljon hetkiä, jolloin olen lenkillä katsellut koiraani ja meinannut alkaa vollottaa kesken lenkin siksi, että Ora on ollut niin kaunis tai että on tullut yhtäkkinen onnentunne koirasta. Ora on lohduttanut surujen keskellä ja olen kokenut sen kanssa tosi monet onnistumisen tunteet, joka on suuri syy sille, miksi harrastan koiran kanssa, ja ne hetket ovat tässä ihan parasta. Ne hetket, kun saa olla ylpeä hyvinkäyttäytyvästä koirastaan (päinvastaisista ei puhuta). En osaa päättää.

11. Ja loppuun paras kuva koirastasi!

- En jaksa selata kaikkia, mutta tämä on aiheuttanut paljon hilpeyttä ihmisten keskuudessa:

Toinen samanlainen haaste tuli Jennyltä (Toiveesta todeksi). 

1. Oletko löytänyt Elämäsi Rodun?

- En tiedä, en usko. Mudeja nyt on niin hirveästi erilaisia, että niistä on todella vaikea sanoa mitään tällaista. Yleisesti ottaen niissä on kuitenkin ehkä vähän turhan paljon vilkkautta ja terävyyttä mun makuun ainakaan monen koiran mittapuulla (yksi vielä menee ihan hyvin. :D) ja kaipaisin rodun, jonka sisällä on todella vähän riistaviettiä, Ora kun tykkäisi lähteä rusakoiden perään tilaisuuden tullen. En silti sano, etteikö mulle koskaan enää mudia tulisi, on se hieno rotu.

2. Entä Elämäsi Koiran? Mikä tekee juuri siitä Elämäsi Koiran?

- En haluaisi sanoa mitään koiraa elämäni koiraksi. Mulla tulee varmasti vielä olemaan paljon koiria elämäni aikana ja nyt on menossa ensimmäinen ihan kokonaan ikioma. Ora on mahtava koira, mutta uskon, että niin tulee olemaan moni muukin jatkossa. Kaikissa on hyvät puolensa, kuin myös huonot. Ehkä sitten, kun jalat eivät oikein enää tahtoisi kantaa ja koiraelämä on ohi, voin alkaa miettiä, mikä kaikista omistamistani koirista oli Elämäni Koira.

3. Onko jotain harrastusta, mitä tekisi mieli lähteä kokeilemaan?

- Pallopaimennus! Myös flyball kiinnostaisi, varsinkin kun oman seuran kentillä voi sitä treenata, mutta mietityttää liikaa sen kuormittavuus fyysisesti. Vepe voisi olla myös kivaa, mutta siinä on sama ongelma kuin haussa: maalimiesmotivaatio pitäisi saada kuntoon, kun Ora ei vieraista koirista välitä. Sen harrastaminen on ehkä muutenkin turhan hankalaa. Koiratanssi on myös sellainen laji, jossa haluaisin joskus elämäni aikana korkata. Ehkä jopa Oran kanssa, jos sen äänihuulia saisi hillittyä ensin paremmin.

4. Millainen eläinhistoriasi on?

- Eläinhullu siitä asti, kun tajusin jotain maailman menosta. Vanhempani ovat kuulleet mun kinuavan lapsuudessani varmaan jokaista eläintä, jonka voivat kuvitella. Akvaario sitten hommattiin joskus kun olin ~5-6-vuotias. Kun en saanut omaa koiraa, haalin naapuruston täydeltä tuttuja koiria, joita joitain sai vähän hoitaakin. Koira tuli pitkän kinumisen tuloksena mun ollessa 10-vuotias (Jasu), toinen koira vähän vahingossa siitä kolmen vuoden päästä (Elmeri). Jyrsimiä ja terraarioeläimiä tuli kinuttua, ja loppujen lopuksi mulla oli terraarioissa jättiläistuhatjalkainen, kotiloita ja lihansyöjäkasveja. Kavereilla oli kania, hiirtä, liskoa sun muuta, joita tuli myös hoidettua silloin tällöin. Ora tuli joku kuukausi ennen kuin muutin pois vanhempien nurkista. Tällä hetkellä talossa on Ora, Maijan koirakolmikko, kaksi jättiläistuhatjalkaista, kotilot, Maijan käärme ja suunnilleen yhteiset hiirinaaraslauma (mun) ja roborovskitytöt (Maijan).

5. Mikä on parasta koiraharrastuksessa? Mikä ikävintä?

- Vastasinkin tähän vähän kiertäen edellisessä haasteessa, mutta rakastan koiraharrastamisessa onnistumisen tunteita ja yhteisöllisyyttä. Kokeilunhaluni on myös suuri (lajikirjo) ja minusta on erittäin kiehtovaa nähdä, kuinka paljoon koira kykenee ja miten olen saanut sen koulutettua. Ikävintä koiraharrastamisessa on varmaankin se, kuinka paljon se vie aikaa kaikelta muulta ja se stressi, jonka paineet ja muut välillä aiheuttavat.

6. Mikä on teidän laji?

- Kaikki tämän blogin lukijat varmasti jo tietävät meidän lajit. Päälaji meillä on agility, jonka lisäksi tokoa ja rallya, jälkeä (+tottista&esineruutujuttuja), paimennusta. Myös hakua ollaan tehty vähän ja koiratanssiinkin käyviä temppuja on treenailtu. Avoimia ollaan kaikille lajeille ja varmasti tullaan kokeilemaan vielä kaikkea muutakin kivaa.

7. Mikä oli lapsuutesi haaverotu? Onko edelleen?

- Bordercollie... Muistan ala-asteen parhaan kaverini piirtämän kuvan, jossa oli mustavalkoinen bordercollie (johon otettu mallia koirakirjasta) ja sen alla luki: "Lempi koirarotuni: bordercollie". Tekstin alla oli vielä tietoisku kyseisestä rodusta. Sen lisäksi kuumeilin jostain syystä bretonista ja irlanninvesispanielista jossain vaiheessa lapsuuttani. Myös labradorinnoutaja oli yksi lemppari ihan vain serkkujen samanlaisen takia. Kun koiranhankinnasta puhuttiin, mullehan olisi sopinut ihan mikä tahansa koira. Onneksi perheeseen tuli harjakoira myös pohdittujen russelin ja cavalierin sijaan. Nykyään mulla ei oikeastaan haaverotua ole, mutta en kyllä mitään yllämainituista ottaisi.

8. Miten päädyit juuri siihen rotuun, mkä sinulla nyt on?

- Aiemmassa (yllä) haasteessa vastasin tähän vähän eri kysymyksissä, joten en tähän sepusta. :-)

9.  Miten päädyit juuri siihen kasvattajaan, jolta koirasi on?

- Olin käynyt jo aiemmin Oran kasvattajan kasvattitreffeillä rotuun tutustuessani ja tutustunut kasvattajan kasvatteihin. Mulla ei pahaa sanottavaa kasvattajasta ollut, joten kun kuulin pentusuunnitelmista, otin yhteyttä. Molemmat pentueen vanhemmatkin olin jo nähnyt etukäteen. Pidän myös siitä, että ko. kasvattajalla paimennus on niin vahvassa asemassa.

10. Koirasi paras ja huonoin puoli?

- (Yksi) paras puoli on varmaankin työmotivaatio. Ora on kaukana mistään laiskasta treenaajasta, vaan siinä on ihan älyttömästi poweria ja potkua tehdä töitä eikä se helpolla lannistu. Se on myös erittäin helppo motivoitava. (Yksi) huonoin puoli juontaa juurensa myös parhaasta puolesta: O kiihtyy ihan äärettömän helposti ja vähän kaikesta, ja sen reaktio on haukkuminen. Se tekee kaiken ennen kuin ajattelee, niin hyvässä kuin pahassakin. 

11. Linkitä sinun mielestäsi kaunis oman rodun edustaja (omaa ei lasketa)!

- Hmmm! Netistä löytyy tosi huonosti kuvia enkä ole painanut mieleen hirmu kauniiden mudien nimiä. Süti on kuitenkin ollut aina yksi lemppareista.

Operaatio mielentila: jälki ja paimennus

Me käytiin Oran kanssa elokuun alussa mökillä isäni ja harjakoirien kanssa. Tarkoitus oli vaan vietellä rentoa aikaa "ja ehkä tehdä jokunen jälki metsään". Loppujen lopuksi jälkiä tuli tehtyä tasan yksi.
Jälki tosiaan kuusimetsään, pohjana lähinnä sammal, risukko ja mustikanvarvut. Vedin jäljen itse, pituutta ehkä 150m(?). Yksi kulma vasempaan, kolme purkkia sukalla ja viimeisenä sukka ilman purkkia. Aika häslä, mutta jäljesti ihan ok. Aika kova draivi. Ilmaisi purkit muistaakseni ihan hyvin, kulmalla meinasi kadottaa, mutta löysi sitten kuitenkin. Viimeiselle sukalle päästyä Ora oli aika ihmeissään, oli jäljestämässä yli, mutta jarrutin ja kyselin vähän, että mitä piti tehdä. Olin mokannut itse ja olin ottanut huonosti syötettävää palkkaa mukaan, joten en oikein saanut palkattua ilmaisusta (en ollut tajunnut, että namipurkkia ei tietty viimeisellä ole...). Jäi kuitenkin ihan ok maku, vaikkei työskentely mitään parasta ollutkaan.

Muistaakseni me tehtiin joku jälki tähän väliin, tai sitten ei. Sen siitä saa, kun ei kirjoittele ylös...

Syyskuun alussa mentiin pienellä porukalla pellolle jälkiä vetämään. Oran jäljen teki Satu (Colhu&Koda). Mittaa taas ehkä joku 150m (pitäisi tehdä pidempiä, josko seuraavaksi). Muistaakseni annoin ohjeeksi, että yksi purkillinen sukka ensin, yksi kulma oikeaan ja kolme sukkaa pelkästään.
Ja siis - WAU! Oran tavanomainen häsläys jäljellä oli kadonnut (tai rutkasti vähentynyt) kuin tuhka tuuleen ja sille uskalsi antaa vähän enemmän liinaakin. Liina ei ollut kireällä muistaakseni lähes kertaakaan ja sen meno oli aika varman oloista. Ilmaisi kaikki ilman mitään kehotusta itsenäisesti ja nopeasti, niin purkillisen kuin purkittomatkin. Ainoa häikkä tuli kulmassa, jossa Oralla tuli pieni hukka ja se sitten löysi vähän turhan lähelle jätetyn jälkimerkin, ja ilmaisi sen. Jälkimerkin. Pyykkipojan, jossa pieni pala muovipussia. Naurahdin vähän, kehuin koiraa, en palkannut vaan kehotin sen etsimään jäljen uudelleen ja jatkamaan töitä. Eipä Ora siitä sen kummemmin hämääntynyt, vaan jatkoi sitten matkaa oikeaan suuntaan jäljen loppuun saakka.

 Paimentamassa me ollaan viime päivityksestä käyty kaksi kertaa, molemmat kerrat Sannalla. 10.8. oli pentuetreffit paimennuksen merkeissä. Laitettiin Ora pikkunaruun, ja todettiin, että se ei enää opi oikeastaan mitään liinassa, ja uskallettiin päästää mudi ekaa kertaa irti. Vähän sille tuli draivia päälle, kun lampaat lähtivät vähänkään lujempaa, ja pullosauvaa helistämällä (jota O kuunteli tosi hyvin) herätettiin mudia vähän todellisuuteen: hei, mitä pitikään tehdä. Vähän Ora välillä taisi jumittaa johonkin eikä focus ollut ihan koko ajan lampailla, mutta hyvin se silti teki.
Toisen kerran käytiin syyskuu 21. päivä. Piti käydä jo siitä viikko ennen, mutta peruttiin sen kerran meno kun tuli muuta. Jatkettiin samalla kuin elokuussa, ja kyllä se paranee koko ajan. Ei tarvinnut juurikaan muistutella mistään kielletystä ja alkoi ne lampaatkin siellä kiinnostaa suurimman osan ajasta eikä mudi ehtinyt paljoa keskittyä mihinkään muuhun. Ora haluaisi vielä kovasti pysäyttää laumaa, jolloin se kiertää luonnostaan niiden eteen, joten yritin lampaiden luota blockata mudilta mun taakse tulemisen, jotta se löytäisi oikean moodin ajaa lampaita suoraan. Vähän meni vielä siihen, että mudi juoksee edes takaisin lampaiden toisella puolella, haukkuu vähän turhaumaansa ja koittaa kiertää toiselle puolelle, mutta eiköhän se siitä. Sannan mukaan Oran emä Dió teki nuorena ihan samaa (siis lauman pysäyttämistä), kun taas isä Taito on ollut aina paimentaessa (ja muussakin) hiljainen etenijä. Dió on tainnut tapaansa enemmän periyttää, kun on seurannut sisaruksienkin paimennusjuttuja.

Seuraavaksi mennään luultavasti sitten Primalille taas. Yrittäisin niin, että päästäisiin tekemään kerran kuussa, mutta rahat eivät välttämättä taivu siihen(kään). Yritetään!

Näissä tunnelmissa jätämme kesän taakse ja jäämme odottamaan seuraavaa. Talvella saadaan tehtyä vähemmän, joskin olen kaavaillut lenkeille Oralle pulkkaa vedettäväksi, mutta katsotaan mitä saadaan aikaiseksi!