Hae tästä blogista

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Treenailuja ja mudiriekkumista


Viime lauantaina käytiin Ojangossa ottamassa itsenäiset agittelut. Maija oli aussieiden kanssa mukana, mentiin autolla, jotta Nauru voitiin syöttää. Ja tosiasiassa hellettä oli kyllä niin järjettömästi, että siinä olisi läkähtynyt jo kävellessä - lämppälenkki pyörähdettiin metsän varjoissa.
Helteen takia me ei kovin paljoa tällä kertaa tehty. Otin kuitenkin kontakteja, A-estettä ja puomia. Välillä tosi mageet, välillä ihan karmeat. Tuntuu, ettei mudi vain välillä käytä aivojaan ja tulee välillä - onneksi aika harvoin - "lalalalalallala"-asenteella astellen kontaktin läpi. Lopussa tehtiin myös lisää A:ta, ja koiran väsymys näkyi, kun koira ei keskittynyt ollenkaan ja vaikutti olevan ihan pihalla. Käytin koiran vielä siihen väliin juomassa ja sitten tekemässä pari alastuloa erikseen, jotka oli hyvät.
Tarkoituksena lauantain treeneissä mulla oli saada puomi mukaan radanpätkään ja hyppyjen itsenäinen hakeminen, joissa molemmissa saavutettiin kyllä tavoitteemme. Puomille hidastin vielä kunnolla, ettei luiskahda alas tai juoksentele innoissaan ohi kontaktin. Hyppyirtoamisia otin samantyylisellä harjoituksella kuin viime torstain treeneissä (edellinen postaus) putkien välissä olevilla kolmella hypyllä, pimeän putkenpäänkin otin mukaan. Ja siis wau! Irtosi ihan tavattoman hyvin, haki ihan selvästi itse tosi kaukaa. Ja kääntyi aika tiukastikin hypyltä katsomaan ohjausta, tosin olisi siinä vähän parantamisen varaa. Jes.
Muuta ei oikein lauantaina ehditty, paitsi Ora ehti keksiä pentuaikanaan pari kertaa kokeilemansa "en halua pois treeneistä, en siis tule autoon vaan lähden karkuun" -episodin, joka sai mut repimään hiuksia päästäni. Me ei olla aikoihin menty Ojankoon autolla, vaan ainoastaan Asikkalassa se on treenien jälkeen mennyt autoon, ja siellä se on aina ollut kiinni. Huoh, koira on kuvainnollisesti kuollut, jos tekee tuon vielä uudelleen. Tai ainakin melkein.


Maanantaina kävin pyörällä takapellolla tekemässä Oralle jäljen. Tuuli vähän sinne tänne, joten koitin vain onneani ja tein aavistuksen varassa - ja kun päästiin jäljelle, oli tuuli kutakuinkin myötäinen. Jäljellä oli pituutta 80-90 metriä ja se sisälsi yhden loivan mutkan/kulman. Heinä/nurmi oli jo tosi pitkää, toivottavasti se ajeltaisiin tuolta pellolta, muuten ei enää viitsi tuonne syrjään kävellä kuin koira. Namitin sinne tänne, nurmittomampiin kohtiin vähän enemmän, samoin kuin mutkaan. Mun kännykkä oli pari päivää kuolleena, joten en tarkkaa jäljen vanhenemisaikaa saanut ylös, mutta eiköhän se n. puolisen tuntia vanhentunut. Ongelmia oli myös pitkän heinän kanssa jäljen löytämisestä, vaikka olin mielestäni painanut mieleeni tarkat koordinaatit sen sijainnista. Lopulta kuitenkin löytyi jä päästiin jäljelle! 
Tosi hyvää etenemistä, nameja jäi syömättä arviolta varmaan 60-70%, joten ne voisi jo pikkuhiljaa jättää kokonaan pois alku- ja loppupalkkaa lukuunottamatta. Melkoinen draivi oli päällä, vaikka oltiin kävelty jäljen luokse keppiä heitellen. Jouduin jarruttamaan valjaista aika paljon. Pari kertaa meinasi poiketa jäljeltä, muttei ehtiyt kuin pari askelta mennä vikasuuntaan, kun korjasi itse. Jotain kiinnostavaa oli myös viereisessä metsäpläntissä, koska nokka nousi maasta pari kertaa ihan hetkeksi ennen työskentelyn jatkamista. Mutkan kanssa ei ollut mitään ongelmaa ja Ora oli vähän sitä mieltä tämänkin jäljen pituudesta, että ihan liian lyhyt oli. Nyt kuitenkin olisi seuraavana etappina keppien ilmaisu: haluaisin Oran ilmaisemaan maahanmenona, jos vaikka innostuttaisiinkin FH- eikä pk-jäljestä (paremmat mahiksetkin täällä tehdä jälkiä pelloille kuin metsään, ellei lähde kauemmas tekemään), vaikka Oralle luontaista olisi kyllä luultavasti nostaa keppi suuhun. Mun oma keppienopetusmotivaatio on vain vähän kadoksissa, haluaisin vain tehdä jälkiä, enkä opettaa mitään keppejä. Toivottavasti Ora ei ajattele samalla tavalla.


Välipäivinä ollaan pikkuisen tokoiltukin jotain pientä, mitään suurempia sessioita en ole jaksanut. Seuruu alkaa taas parantua, käännöksissä on edelleen jotain vikaa, mutta niitäkin olen vahvistellut. Sen sijaan tänään jäävät päättivät sekoittua oikein kunnolla: ensin ei menty istumaan, ja sitten ei jääty seisomaan. Maahanmeno on ainoa, jota se ei koskaan sekoita muihin. Tänään käytin Oran myös iltasella uimassa läheisessä syvässä lammessa. Kysyisinkin lukijoilta, olisiko teillä teorioita sille, miksi Ora röhkii kovin uidessaan keppi suussa vedestä pois? Oralla ei ole mikään paras uimatyyli (takapää on aika alhaalla ja saattaa molskia välillä), ja ajattelin laittaa sille pelastusliivit selkään kesällä, jos uimatyyli ei itsekseen tuosta parane. Voiko johtua siitä? Vai meneekö sillä vain vettä nenään/suuhun uidessaan keppi suussa? Venyttelin Oran sisällä uinnin jälkeen, koska tämä oli mudin ensimmäinen kunnollinen uintireissu tänä kesänä, vaikka se onkin käynyt vähän pulikoimassa aiemminkin. Samalla tein pienet lihasjumpat.


Eilen alkuillasta saimme hurmaavia leidejä kylään: Salla koirineen, mudi Subrén ja Secin kanssa, saapuivat Iitistä yökyläilemään. Reissun ideana oli mun ja Sallan pääsykokeet tänään aamusella, jonka lisäksi tietysti mudiriekkua oli tiedossa. Eilen käytiin ensin yksi lenkki kolmen koiran kanssa, iltalenkille Tuisku tuli Yrtin kanssa mukaan. Aamulla pyörähdettiin myös lyhyt kävely kolmen ihmisen voimin, ja päivällä pääsykokeiden jälkeen seuraamme liittyi myös Nelli Pelle-mudin kanssa, joka on Yrtin täysveli. Mudeilla oli kivaa pistellä juoksuksi pellolla ja Ora tapansa mukaan juoksutti muita keppi suussa ja vähän jahtasikin, sekä Ora lapsuudenystävänsä Subrén kanssa löysivät jatkuvasti iiiiihania ojia, joissa rypeä. On kiva huomata, että pentuna paita ja peppu -pari Ora ja Subré, joilla siinä puolivuotiaan korvilla oli vähän pientä kränää, tulevat hyvin toimeen Oran sisävahtimista lukuunottamatta (närrr, et tule tänne, yyy tulet silti, lähden siis pois nöristen). Tämä oli myös viimeisiä lenkkejä niin, että Yrtti ja Tuisku ovat meidän kämppiksinä: kesäkuun alussa Maija koirineen asuvat tässä virallisesti ja Tuisku lähtee reppureissaamaan.




Ainiin, meidän eläintarha myös kasvoi vähän. Edellisten mun maakotiloiden (A. fulica ja A. reticulata), jättiläistuhatjalkaisen (+lihansyöjäkasvien) ja Maijan Kupla-viljakäärmeen lisäksi meille muutti viikonloppuna mun ja Maijan kääpiöhamsteritytöt, ikää reilu kuukauden verran. Robotytöt ovat vielä kovin arkoja lapsia, mutta eivätköhän ne siitä reipastu!

perjantai 24. toukokuuta 2013

Hengailua ja agittelua



Tämä viikko me ollaan enemmänkin vain oleltu kuin treenailtu. Lauantaina Maija kävi treenaamassa koirat Ojangossa mun ollessa töissä, oli tehnyt Oralle keppien sisäänmenoja (jotka kuulemma oli aluksi unohtanut kokonaan, mutta muisti nopeasti) ja kontakteja. Oli ollut kuulemma ihan kiva. Ihan kiva myös tietää, että Ora tekee kunnolla töitä myös Maijan kanssa, tosin tutumpaa ihmistä Oralle ei mun jälkeen ole.
Sunnuntaina käytiin ensin agikisoissa Vihdissä todistamassa Kidan nousua kakkosiin - vihdoin! - ja Ora sai palloilla vähän mukana. Ora käyttäytyi tosi mallikkaasti, ei huutanut kellekään vaikka sille huudettiin, ei kiihtynyt agikentästä tai paineistunut jännittyneestä tunnelmasta. Kisoista lähdettiin melkein suoraan maalle hakemaan Tara ja Nauru yökylästä, missä koirat - tai lähinnä nuoriso - sai taas juosta sydämensä kyllyydestä. Ora on aina niin kovin kaunis kurakelillä ulkoiltuaan, nytkin se oli lähes heti kanalan vieressä olevassa mutavellissä yhdessä Naurun kanssa. Huoh. Pääsi suihkutettavaksi... Pornaisista suunnattiin Lahteen!



Lahdessa lähinnä lenkkeiltiin eri maastoissa, koirat kävi uimassa ja laavulla käytiin paistamassa lettuja koirien kanssa. Ora sai myös hetken palloilla mun kanssa Asikkalassa koirahäiriössä Maijan pitämien tokokurssien välissä, ja sillä oli taas kamala seuruu. Hyviä pätkiä tulee, enkä nyt ole ensimmäisen huonon seuruupäivän jälkeen tehnyt kuin lyhyitä pätkiä, mutta silti koittaa jätättää ja pelleillä. Pitää varmaan palkata koira kunnolla eteenpäin muutamia kertoja, vaikka sitten alkaisikin edistää vähäksi aikaa.
Sisällä naksuteltiin myös kaikille kuonon laittaminen mukiin -temppu, joka osoittautui paimenille erittäin helpoksi ja nopeasti opetettavaksi. Eipä siinä kauaa nokka tuhissut, kun mudinkin nokka oli jatkuvasti korkeassa tuopissa melkein silmiin asti. Lisäksi olen nyt vahvistellut oikean puolen perusasentoa - josta muuten Ora kääntyy oikeaan perusasentoon ihan älyttömän mageesti takapäällään kääntyen. Eteentulo alkaa myös olla jo aika vahva.


Tänään sitten taas Oran ohjattuihin agitreeneihin. Tehtiin ylläolevaa rataa, jossa jotkut välit ja hyppyjen kulmat saattavat olla vähän päin honkia, mutta eiköhän siitä jotain kuvaa saa. Tehtiin ensimmäiseksi alkupätkä 5-putkeen asti, ja oli tosi kiva! Ei sekoittanut putkia ollenkaan ja meni niin kuin pitikin. Kakkoshypyn rima taisi tosin tipahtaa, tehtiin medikorkeuksilla (40-45 cm). En muista, tehtiinkö alkupätkää ollenkaan uudelleen, vai siirrytiinkö suoraan seuraavaan pätkään. 
Seuraavaksi siis esteet 5-10, jossa kutoselle päällejuoksu ja kasille mahdollisimman irtoava takaakierto. Ensimmäisellä kerralla mä itse käänsin rintamasuuntani päällejuoksussa ihan liikaa ottamaan koiraa "kiinni" enkä merkannut kasin itse hyppyosuutta kunnolla, koska Ora kyllä irtosi hienosti kaukaa takaakiertoon, mutta kiersi koko esteen hyppäämättä. Palkkasin siihen ja tehtiin sitten uudelleen vahvistaen päällejuoksussa mun vastakkaisen käden ohjausta ja merkkasin kasihyppyä ilmeisesti liiankin vahvasti, koska Alma sätti mua liian kyyryyn valumisesta hypyssä, kuten oli tehnyt jo ekaa pätkää kommentoidessa. Tämä on erittäin hyvä kuulla, koska sitä en itse tajua tekeväni ja Elmerin kanssa se on sille tosi hyvä. Ora vain luultavasti alkaisi räiskimään rimoja, kun siirrytään maxiesteisiin, jos mä jatkan tällä linjalla. Siispä kroppaa suoristamaan!
Kepit eivät ole meillä lähelläkään valmiita, joten ne skipattiin kokonaan, enkä A-estettäkään halua radalle, joten jatkettiin kolmanteen pätkään (=loppuun) A-esteen alastulokontaktilta. Lähetys kaukaa pimeään putkeen, ja wau, ei mitään epäröintiä tai miettimistä, mihin sitä pitäisi mennä! 16-hypylle en uskonut Oran juurikaan irtoavan (ratapiirroksessa se on muuten liian lähellä muita hyppyjä, oli vähän kauempana), mutta yllättävän hyvin se sinne irtosi ja mulla meni sitten pasmat siitä sekaisin, ja tein takaaleikkauksen 18-putkeen ihan liikaa vasemmalla eikä mulla ollut toivoakaan ehtiä putken toiselle puolelle ennen koiraa. Palkkaus ja uudelleen 14-putkesta: nyt ei meinattu enää pimeää putkea löytää parillakaan yrittämällä, joten vähän enemmän oikealle siirtyen rauhoitin koko treenitilannetta hetkisen ja sitten mentiin taas hienosti. Nyt oli putkelle mun takaaleikkaus ihan jees kohdassa, muttei vieläkään toivoa ehtiä ennen koiraa. Pitää kokeilla tuota pätkää jossain välissä itsenäisissä treeneissä, koska nyt meillä loppui aika, eikä saatu siihen mulle onnistunutta suoritusta - koiralle kylläkin!

Uimisen jälkeen voikukkapeltoon - mikäs sen parempi tapa vaihtaa väriä!
Ora on nyt ohjatuissa treeneissä ollut kovin huutavainen, se on huutanut mulle pallon palautuksen jälkeen ja välillä jossain ihme välissäkin. Tätä se ei itsenäisissä juurikaan tee. On kuitenkin lopettanut aina maate-käskytyksen jälkeen ja tänään jouduin pari kertaa käskemään koiran laittaa pää maahan, jotta se kerääisi kaikki nupit päässään kasaan. Toivottavasti tästä ei kehkeydy pahempaa ongelmaa.

Loppuun vielä kakaroiden taisteluvideo, niillä on ollut taas kovin hauskaa... :D


perjantai 17. toukokuuta 2013

Oran ohjatut agit

Tämä kamerattomuus on niin outoa etenkin, kun päivittää blogia nyt näin ahkeraan. Kuvia pitää kaivaa vanhoista tiedostoista, ellei halua räpsiä jotain pokkarilla, jonka koen aika tylsäksi. Huomenna kuitenkin Maija koirineen matkaa taas tähän maailmankolkkaan, joten kamerakin saadaan takaisin kotiin! Tämän postauksen kuvat rakennekuvaa lukuunottamatta ovat kännykän kameralla, joiden laatu itse asiassa ihan yllätti. ;D

Ora reilu 14 kk - massaa on tullut tytölle nyt parin kuukauden aikana vuoden iän jälkeen ihan huomattavan paljon, vaikkakin kuva vähän liioittelee. Eilen katselin Oran keskikroppaa koiran käytyä uimassa, ja melkoinen luuviulu se on. Olen nyt vähentänyt ruokaa kun aiemmin huomasin, että sillä oli tullut jotain kylkiluiden ympärille (ja päättelin, että lisää olisi tullut sillä ruokinnalla). Ilmeisesti olisi kuitenkin pitänyt pysyä vanhassa ruokamäärässä, sillä nyt sitä lihaa ei juurikaan luiden ympärillä ollut, ja se vielä korostui koiran ollessa märkä. Takaisin vanhaan ruokintamäärään, siis...

Eilen päästiin vihdoin viimein Oran kanssa ensimmäisiin ohjattuihin agilitytreeneihin. Ryhmähän on sama, jossa olen ollut aikasempina kesinä ja talvina Elmerin kanssa, tosin muut ryhmäläiset ja koirat vaihtuvat silloin tällöin edes takaisin. Nyt ryhmämme muodostuu enimmäkseen nuorista, kokemattomista koirista, jotka eivät ole vielä kokemattomuutensa ja/tai ikänsä vuoksi kisakentille päätyneet - kahta koirakkoa lukuunottamatta. Treenit kuitenkin yritetään pitää sellaisina, että niistä saa kaikki tasostaan riippumatta mahdollisimman paljon irti. Tällä kerralla pidin Oran hypyt pieninä mineinä jalan haavan takia, ettei sille vain käy mitään.


Taso 1. Aloitettiin ylläolevalla radalla. Ideana oli treenata koiran eteenmenoja ja putkihakuisuutta: mitä vähemmän ohjaajan tarvitsi juosta, sitä parempi. Mitä taaemmas ohjaaja pystyi jättäytymään ja mitä kauemmas eteen koira pystyi ohjaajasta irtoamaan, sitä parempi. Koska Ora ei hae hyppyesteitä vielä kovin itsenäisesti, jouduin käskyttämään sille jokaisen hypyn (ensimmäisellä kerralla taisi mennä kutosen ohi), mutta putkiin irtosi tosi kaukaakin, etenkin kolmoseen. Rataa mentiin ympyrää yhteen hyvään pätkään asti, josta palkka. Ihan jees.


Taso 2. Samaa rataa vaikeutettiin. Kakkosessa saatiin jo vähän koko harjoituksen ideaa esille: harjoituksena takaaleikkaukset ja ohjaajan askelien rytmitys. Me ollaan tehty Oran kanssa ihan toivottoman vähän takaaleikkauksia hypyille, joten vähän kammotti, tajuaako se ollenkaan, mutta erittäin hienosti se toimi siihen nähden. Ensimmäisellä kerralla taisi ohittaa kutosen tälläkin radalla, taisin ohjata liian läheltä estettä -> työnsin koiraa kauemmas, enkä vetänyt sitä ollenkaan hypylle. Otettiin pätkä pari kertaa, jotta saatiin työstettyä mun ohjaus (rytmitys) oikeanlaiseksi vähän liioiteltunakin (hidastus/merkkaus ponnistuspaikoille ennen koiraa hypyille 5 ja 7). Palkkaus radan puolivälissä, ennen toisen puolen kierrosta.Todella hienot takaaleikkaukset, tosin koira oli niiden tekemisen puutteesta aavistuksen pihalla seiskahypyn jälkeen, vaikka ohjautui kyllä putkeen tai vaihtoehtoisesti numerottomalle hypylle ja kääntyi oikeaan tehokkaasti.


Taso 3. Tässä radassa olisi vielä neljäskin taso, mutta sille asti ei ehditty ja kolmostakin ehdittiin vain vähän katsella, kun aika loppui kesken. Kolmosessa sama periaate kuin kakkosessa, joskin enemmän takaaleikkauksia ja rytmitys on entistä tärkeämpää. Ekalla kerralla taisi alku olla hyvä, mutta seiska ohitettiin ja laitoin koiran vaan menemään jonnekin eteenpäin ja palkkasin. Joku tässä taisi olla vielä välissä, mutta viimeisenä muistan muuten erittäin hyvän suorituksen (Alme kehui varsinkin 5-6-7 takaaleikkausta), mutta kasihypyn "takaaleikkauksen" tein vahingossa vastakkaisella kädellä sylkkärinä. Niin no, koira meni sinne minne pitikin ja ysiputkeenkin irtosi, mutta harjoituksessa ei ehkä ollut tarkoitus tehdä sylkkäreitä. Ne on meille vaan niin kovin tuttuja!
Loppuun vielä kerran tasoa yksi, jotta saatiin sekä koiralle että ohjaajalle helppo ja hyvänmielinen lopetus.


Ora teki tosi kivasti ja tykkäsin sen asenteesta muutenkin treeneissä ja treenipaikalla, mitä nyt vähän nörisi muka liian lähelle tulevalle Jekku-mittelille. Viimeksi viime kesänä pikkukakarana se on ollut Ojangon ulkokentillä silloin, kun siellä on noin paljon porukkaa (taisi jokaisella kentällä olla jotain treeniä, koiria pörräsi ympärillä ja haukkui siellä täällä). Suoraan meidän suorituksenkin jälkeisellä jäähdyttelylenkillä koira oli vapaana ja toinen koira tuli vastaan, Ora oli aika kaukanakin mun edellä, muttei edes kyseenalaistanut luoksetulokäskyä tai harkinnut koiran luokse menemistä. Radalla Ora huusi mulle normaalia enemmän (suorituksen jälkeen, kun pallopalkka on mulle palautettu), ja siihen puutuin kyllä vähän rumallakin kiellolla. Yleensä Ora on haukkunut mulle vain juuri palkan ottamisen jälkeen (HEITÄ LISÄÄ TAI SIT TEHÄÄN!?), mutta nyt huusi pari kertaa siinä, kun juttelin Alman kanssa suoritusten välissä. Toivottavasti ei ota tavaksi. Radalla kyllä haukkui yllättävän vähän, vaikka pääsikin kulkemaan lujaa kyytiä.

Takaisin kotiin käveltiin reipasta tahtia yli puoli matkaa Linnean ja Osmon kanssa, ja parhaat kaverukset juoksivat minkä kerkesivät.



torstai 16. toukokuuta 2013

Kaikenlaista pientä

Blogi sai hieman keväisemmän ulkoasun eilen ja tänään! Edellinen oli kovin talvinen, joten nyt päästiin takaisin oranssiin teemaan sinisestä ja valkoisesta.  Kehitysideoita otetaan vastaan! Kovasti olisi omastakin mielestä paranneltavaa, mutta ei vaan enää jaksa tätä vääntää...


Toissapäivänä tehtiin pellolla luoksareita pallopalkalla. Kerran kaksi vapautin puolessa välissä, pari kertaa otin sivulle. Vähän vinoon se tuppaa perusasennoissa vielä tulemaan luoksarin yhteydessä, mutta taisi yksi nappisuorituskin olla. Tein myös ekaa kertaa eteenmenoja, pari kertaa jätin pallon eteen ja pari kertaa muka-jätin. Ihan super.
Myös esineruuduntapaista tehtiin: tallasin keskikokoisen (ei siis ihan kisamittaisen 50x50m) ruudun siksakkiin ja jätin hihnan pitkään nurmikkoon n. keskivaiheille. Nurmikon syömistä lukuunottamatta etsi kovin hienosti, joskin palautti ensin tiputtaen sen liian kauas, kun halusi vain syödä heinää... Varmaan jotain vatsanpuruja, tai sitten erityisen hyvää heinää. Lisäksi ollaan tehty harjoituksia, joissa heitän kepin tai pallon kauas, ja koiran juostessa perään kutsun sen takaisin n. puolessa välissä. Selkeästi melko haastavaa pienelle mudlile, mutta kyllä se sieltä aina tulee. Näissä koira joutuu myös itse etsimään kepin/pallon nurmikon seasta nenällä, joka ei ole koskaan huonoksi.


Seuruu on ollut nyt pari päivää ihan hirveää. Kovasti on jätättänyt, ja eilen illalla piti tehdä seuruun aloitus kolme kertaa, koska kahdella ekalla kerralla se teki oma-aloitteisesti liikkeestä seisomisen muutaman askelen jälkeen. Aika kummallista, koska meidän liikeestä seisomiset ovat todella harvoin noin pienen seuruupätkän jälkeen... Joka kerralla olen lopettanut onnistuneeseen. Josko se siitä taas.



Eilen käytiin Jennyn ja cairnityttöjen, Marin ja Ronjan, kanssa extempore-mätsärireissulla Koneen kentällä Munkkiniemessä. Oraa en ilmoittanut, vaan mun oli tarkoitus mennä tokoilemaan koirahäiriössä mm. kokeenomainen paikkamakuu. Eihän me mitään kehäkettuilla. ;D Ei vaan, oli mun tarkoitus Ora viedä mätsärikehän sisäpuolellekin ennen vuoden ikää jotta saisi kopelointitreeniä, mutta se sitten jotenkin mystisesti jäi.
Olin kuitenkin muistanut kentän koon jotenkin hassusti väärin, koska ei tuolla oikein mitään tilaa tokoilujutuille ollut, ellei halunnut mennä syrjään, jossa häiriötä ei juurikaan ollut. Tein myös virheen siinä, etten väsyttänyt Oraa yhtään ennen mätsäripaikalle menoa. Etenkin alkuvaiheessa se nimittäin kulutti energiaansa kaikenlaiseen idiotismiin, kuten kiihtymystään huutamiseen.
Keppiä kävin heittelemässä energianpurkumielessä ja sen yhteydessä muutamat jäävät ja pysähdykset tekemässä viereisessä puistossa (oli muuten ihan älyttömästi ihmisiä ja pari koiraakin, eikä Ora ottanut häiriötä ollenkaan!) ja koira toimi tosi hienosti. Mätsäri eteni ihan huisinnopeaa vauhtia, ja loppupuolella minäkin lökäreissä ja lenkkareissa jouduin kehänauhan sisäpuolelle Marin kanssa, sillä molemmat terrieritytöt olivat saaneet punaiset nauhat. Sen suurempia sijoituksia ei meille tällä kertaa suotu. Nähtiin myös pitkästä aikaa villakoira Laikaa ja Tiinaa. Ora sai myös lähtökuopissa kaulaansa terriereiden oikein sävy sävyyn sopivan näyttelyhihnan, ja huvikseni siinä sitten kokeilin koiran ravaamista ja seisomista. Ravasihan se ihan jees, mitä nyt maassa olevat jäniksenpapanat sun muut kiinnostivat kovin, välillä mentiin Oran mielestä liian hitaasti ja kovasti se minua tapitti. Seisoi yllättävän hyvin siihen nähden, että ollaan treenattu tasan ne kerrat, kun ollaan otettu rakennekuva. Eiköhän tuolla esiintymisellä joskus se H saada.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Naksutteluja

Ulos ei tänään ole jäljen jälkeen oikein huvittanut sateen jälkeen mennä, mutta koiran kanssa silti halusi jotain puuhata, joten ei muuta kuin naksutin käteen. Allaoleva video kertookin kaiken pääpiirteittäin.


Myös kaukojen seisomista olen alkanut naksutella ja se toimii oikein hienosti, sekä istumasta että makaamasta. Ainoa, mihin pitää nyt kiinnittää erityistä huomiota, on seiso-maahan hissiliike. Jos sitä ei ole, koira valuu maate mennessään selvästi eteen. Kaukoihin voisi tietysti ottaa ihan oman maahanmenokäskyn, mutta sitä pitää vielä pohtia.
Lisäksi naksuteltiin nopeaa kiinniottoa kapulaan, jonka kanssa ei ollut sisätiloissa mitään ongelmaa. Olen kiinnittänyt myös huomiota Oran keppien kiinniottoihin hiekalla, ja ne ovat yhtä kuralla kuin kapulankin nostaminen. Siinä hiekassa on vaan jotain tosi ällöä. Hyvin se tosiaan lopulta kuitenkin kapulan/kepin nostaa, mutta ensin sen ympärillä pitää pyöriä ja kokeilla hampaitaan keppiin monta kertaa. Täh...

Ps, videolla on hieman kurja laatu, koska järkkäri on Maijalla lainassa ja piti käyttää pokkaria kuvaamiseen. :)

Toipumista ja jälki

Tähän väliin haluaisin kiittää teitä lukijoita, jotka olette yksi suuri syy tämän blogin ylläpitämiselle! Blogia on katsottu jo yli 10 000 kertaa ja tähän mennessä on kertynyt 41 lukijaa. Tietysti kirjoitan blogia suureksi osaksi ihan itseni takia, jotta pysyn kärryillä missä mennään ja pystyn muistelemaan vanhoja tapahtumia (tärkeää varsinkin treenien kannalta!), mutta ilman lukijoita motivaatiota ei varmastikaan olisi.


Oran varpaiden välissä oleva haava on alkanut parantua hienosti. Kaikki sukat sun muut tippuvat lenkeillä ja sisällä olen kokenut niiden pitämisen turhaksi, joten olen vain lenkkien jälkeen puhdistanut haavan ja lähestulkoon muuten antanut olla. Vähän koittaa Ora sitä nuolla, mutta muuten ei ongelmaa. Olen antanut Oran juosta vain pehmeässä maastossa, ettei haava vain kolahda mihinkään ja aukea tai repeä lisää.

Ora Jennalla hoidossa Lontoonreissun
ajan huhtikuussa
Lauantaina käytiin Ojangossa agikentillä Maijan ja Jennan kanssa nyt, kun Maija on liittynyt HSKH:n jäseneksi. Oran jalan takia en sitä yhtään hypyttänyt yhtä rengasta lukuunottamatta ja tein lähinnä vain puomia kontaktia vahvistaen. Kovin meinaa mudi vielä unohtaa, että kontaktille on pysähdyttävä, vaikken erikseen siitä muistuttaisikaan ja vaikka mentäisiin koko puomin verran matkaa. Mutta eiköhän se siitä! Yhden leijeröinnin kokeilin myös, koska hyvä kohta sattui kentällä olemaan: koiralle rengas-suora putki, ohjaajan ja koiran välissä puomi. Ei ongelmia, putket vetää niin kovin!
Koska Orakin piti saada väsytettyä muiden koirien tapaan, testasin tokoiluja agikentällä. Ei mitään ongelmia ylikuumenemisien tai esteiden vilkuilujen kanssa, vaikka kentällä oli juuri aiemmin tehty agijuttuja. Todella hienoa ja pitkääkin seuruuta, käännöksiä, täyskäännöksiä, juoksua ja hidasta käyntiä. Jäävät tein myös kaikki kolme, nopeat olivat, eikä sekoittanut mitään. Sen jälkeen kolmen minuutin paikkamakuu agikentän reunalla häiriössä, Delia ja Nauru painivat sivussa ja ihmisiä kulki ohi. Koiria taisi myös kulkea yksi, jonka kohdalla kehuin hurjasti. Kävin palkkamaassa paikkiksen aikana muistaakseni kaksi kertaa. Ensimmäinen paikkamakuu romuttui lonkalle siirtymiseen (taisi olla vähän jo väsy muusta tekemisestä), mutta kävin aloittamassa alusta, eikä toisessa ollut ongelmaa. Jee!

Sunnuntaiaamun Ora kulutti energiansa tunteja Naurun kanssa painiessaan sisällä, ja loppupäivä oli Oralle tylsä mun vanhemmilla odottaessa, kun olin juhlistamassa äitienpäivää isovanhemmillani.


Tänään heräsin luvattoman myöhään, joten vasta päivällä päästiin lähtemään Oran kanssa jäljestämään. Tein Oralle n. 50m jäljen pellolle myötätuuleen, nameja joka kolmannelle tai joka neljännelle askeleelle. Jäljen oli tarkoitus olla suora, mutta vähän kiemurainenhan siitä tuli. Ei haittaa, hyvä vaan! Jäljen teon ajan Ora oli kiinni näkösuojan takana puussa, makasi hiljaa ja ilmeisesti myös rauhassa. Annoin jäljen vanheta ~15-20 minuuttia, jonka ajan ajattelin tokoilla.
No eihän siitä alkuun mitään tullut. Tokoilusta siis. Ora tiesi, että jälki oli tehty, olihan se odotellut pellolla valjaat päällä. Ei me olla myöskään tokoiltu aiemmin kuivalla nurmipellolla, joten sekin saattoi vaikuttaa siihen karmeaan seuruuseen. Hirveää lahnailua, jätätti, vilkuili muualle, käännöksessä oli ihan kujalla. Koitin nostaa virettä ja lopulta saatiin namipalkalla pari ihan hyvääkin seuruuta, jonka jälkeen vaihdoin keppiin, jolla nostin virettä lisää. Keppipalkalla saatiinkin jo hyvät seuruut ja parit jäävät, ja jätin jutun siihen, ettei lahnailu ala uudestaan. Heitin keppiä pellolla Oralle muutamia kertoja, että saataisiin pöhötysenergiat pois ennen jälkeä. Lisäksi tehtiin hajutunnistusta: pellolla menee kepinpalasista ja jonkinlaisesta sahanpurusta tehty leveä polku, jonne muiden samanlaisten keppien sekaan "piilotin" omanhajuisen (pohjustusta tunnarille). Tosi hyvin haki kaksi kertaa, mutta kolmannella taisi keppi olla liian kaukana, sillä koira ei oikein ollut varma minne mennä ja toi kerran väärän. Uudella lähetyksellä nuuskittiin hienosti oma.

Sitten sille jäljelle. Mitä nenänkäyttöä! ♥ Nameja olisi saanut olla vielä enemmän harvakseltaan, koska nyt ne monessa kohdin jopa häiritsivät koiran jäljestämistä ja osa jätettiin vieläkin syömättä. Ei hösläystä, eikä kiskomistakaan (=liian nopeaa vauhtia) liiemmin. Kerran taisi nousta jostain syystä pää maasta, mutta ei sen kummempaa. Pari kertaa myös poikitti, mutta vain namin syömisen/etsimisen yhteydessä. Kun jäljestettiin, mentiin rauhassa, poikittamatta, kovin paljoa kiihdyttämättä ja järjestelmällisesti. Paras mudi! Kohta aletaankin sitten miettiä keppien ilmaisua ja kulmia.


Tämän postauksen kuvat ovat Maijan käsialaa reilu viikon takaa Deliakuvaa lukuunottamatta, jonka on napannut Jenna. Kiitän. :) Alla vielä video Orasta ja Deliasta Jennan luona. Ora oli siellä hoidossa 14.-19.4., kiitos paljon! Vähän väsyneeltä paini jo näyttää. ;D

torstai 9. toukokuuta 2013

Yksi Takkutukan Tapaturmista


Meillä on pentuesisarusporukan kanssa tapana kutsua näitä meidän teinimudeja Takkutukan Tapaturmiksi, ne kun ovat itse kukin teloneet itsensä kaikkialla ja onnistuneet haalimaan itselleen mitä kummallisimpia ongelmia. Mä olen naureskellut aiemminkin sitä, kuinka vähällä me ollaan kuitenkin Oran kanssa selvitty: muutamia vekkejä sillä on ollut päässä ja lasinsirusta sillä oli kerran pieni, nopeasti ohi mennyt haava anturassa. Tänään mua kuitenkin odotti kotona kisatöiden jälkeen todellakin Takkutukan Tapaturma...

Vastassa oli normaalin hyperiloinen mudinpoikanen. Vähän ajan päästä aloin kuitenkin ihmetellä sitä verta, jota kulki tassunjälkien ja tahrojen muodossa lattialla. Ensimmäinen ajatus oli juoksuista: "JES, VIHDOIN, juoksut!" mutta mitä vielä... Eihän sillä mitkään juoksut olleet alkaneet, vaan pikaisen tutkiskelun jälkeen huomasin koiran oikean etutassun keskimmäisten varpaiden välissä verta vuotavan loven. Kuin saksilla olisi leikattu vähän matkaa koiraa kohti. Miten voi olla mahdollista, että koira teloo itsensä noin yksinoloaikanaan? Mitähän kummaa se on yksinollessaan puuhaillut? Kaikki tuntui olevan huoneessa paikoillaan, mitä nyt sängyn päiväpeitto oli möngitty ruttuun... Aamulenkin jälkeen lähdin kyllä aika nopeaan, mutta kyllä koira ehti siinä kävellä parikin kertaa keittiöön ja takaisin, kun annoin sille ruuan huoneeseen. Uskoisin, että olisin huomannut verta vuotavan haavan jo silloin, jos se olisi tullut aamulenkillä.

Noh, ei muuta kuin haavaa suihkuttamaan vedellä, desinfioimaan, kuivaamaan ja hoitamaan. Nyt on jalka paketissa (kuvassa ensimmäinen nopea kyhäys bussissa) eikä vuoda, mutta kovasti pitää varoa, ettei koira riehu liikaa, jottei haava aukea tai tulehdu. Tosin äitini sanoin, Oran saa olemaan paikallaan ja yhtään riehumatta ainoastaan nukuttamalla tai vaivuttamalla koomaan... Joten saa nähdä, miten tästä selvitään! Agilitystä myös luonnollisesti taukoa, onneksi se ei ole meidän ainoa laji. :) Tänään loppupäivä koitettiin ottaa rennosti vanhempieni nurkissa.

Bongasin muuten yllättävän yhteyden Facebookin yhdestä mudiryhmästä, nimittäin tänään 12 vuotta täyttäneen unkarilaisen mudiuroksen, jonka ulkonäkö oli hätkähdyttävän sama Oran kanssa. Turkki oli samanlainen, korvat (ainakin juuri oikea) lerpattivat samalla tavalla, väri oli täysin sama ja kun kysyin koiran kokoa, oli sillä sitä 50,5 cm (Oran olen kotimittauksella saanut reilu 50-senttiseksi). Pikaisella tutkimisella, johon ei vierähtänyt kuin ehkä minuutin verran, sain selville, että kyseinen koira on Oran emän emän emän veli Pásztor-Virtus Furfang. Tässä linkki koiran sivuille (PawVillage).

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Iltaseuruut

Nyt oli kyllä lyhyellä iltalenkintapaisella niin hienot seuruupätkät, että oli pakko vähän testata pidempää seuruuta takakentällä. Siis WAU! Mikä seuruu! En ottanut aikaa, mutta varmaan pitkän ALO-kokeen pituinen seuruu oli ainakin, ellei jo lyhyt AVO. Kontakti ei herpaantunut ollenkaan, ei edistänyt, ei jätättänyt. Oikealle käännöstä piti vähän auttaa, vasemmalle super ja samoin täyskäännös. Juoksu ja hidas käynti molemmat ihan priimaa. Pystyin myös katsomaan lähestulkoon eteen koko seuruun ajan, kunhan sivusilmällä näin, missä koira kulkee.

Mä oon nyt niiiin iloinen, että oli pakko tehdä blogipäivityskin ihan vain tämän takia, vaikka kello on vaikka kuinka, ja huomenna pitäisi olla agilitykisoissa kuuluttajana klo 7.45!

Itsenäiset agit + pikkutokoja


Ensimmäiseksi pitää sanoa, että ON KUUMA. Kuten tämän postauksen kuvista voittekin päätellä, Ora on tänään vilvoitellut vedessä minkä kerkeää. Kovasti lähti multakin vaatetta pois jo treenimatkalla (piti vaan treenata ilman takkia, ei kävellä kentille!) ja lisää kun pääsin kotiin. Ora myös luonnollisesti väsyy huomattavasti nopeammin näin lämpimällä ilmalla, kuin viileällä, ja sen huomaa sen keskittymiskyvyssä.


 Eilen illalla/yöllä koitin vielä vahvistaa noudon kiinniottoa meidän "takapihan" hiekkakentällä. Edelleen älöttää. Nyt ällötti myös nurmikolla. Kovasti se kokeilee hampaitaan kapulaan ja lopulta ottaa kiinni, pitää hyvin ja irroittaa vasta käskystä, juoksee ja kääntyy sivulle tai mihin vaan kapula suussa. Jos mä pidän kapulasta kiinni ja pyydän koiraa tuomaan, ottaa se hyvin kiinni heti ensimmäisellä. Joten mikä kumma siinä on, että ensin pitää mietiskellä hetki (koira näyttää kuin miettivän "mistähän kohdasta ottaisin kiinni") ja ottaa se kapula suuhun vasta sitten? Vinkkejä otetaan vastaan!

Tänään tepasteltiin taas Ojankoon, jossa ensin tokohyppyä muutamia kertoja. Jostain syystä Ora oli aluksi ihan kujalla, mitä edes tehtiin, ja naksuttelin pari kertaa hypyn käsiavulla, ja johan muistui mieleen. Monta kympin suoritusta, ei mitään moitittavaa! Vapautin koiraa sekä seisaaltaan että perusasennosta.

Sen jälkeen muutamia toistoja "keinua" pk-puolen keinulaudalla, enkä tiedä mitä on tapahtunut, kun keinuliike ei ollutkaan enää yhtään jännä. Pari kokonaistakin "keinua" tein, seuraavaksi voisi laittaa koiran keikkumaan taas oikealle keinulle. Kokeilin myös erityisen kovaa rämähtävän keinun ääntä, jota vähän säikyttiin, mutta ei mitään pahaa. Annoin Oran myös itse läpsiä rämisevää lautaa alas, joka oli tosi jees.


Sitten agilitypuolelle! Tein aluksi ylläolevaa pikkurataa, jonka piti olla vaan pieni alkujuttu, mutta osoittautuikin mudille vähän haastavammaksi. 1-2 hypyt on kuvassa ehkä turhan paljon eri linjassa, mutta samassa ne eivät ollenkaan olleet. Tokan hypyn otin pakkovalssilla, kolmannen hypyn Ora ohitti useampaankin otteeseen, kun imu putkelle oli niiiin kova. Muutaman kerran saatiin täysin onnistunut suoritus, jossa koira piti kääntää kolmoselle kunnolla sekä rintamasuunnalla että äänellä. Putkeen vielä takaaleikkaus ja palkkaus eteen pallolla.


Sitten vielä muutamat putki-rengas-pituus -suorat koiralle muistutukseksi lähinnä renkaasta, jota viime itsenäisissä Ora kovin tykkäsi kokeilla välistähyppyä. Renkaan kanssa Oralla on selvästi aivot raksuttaneet, sillä nyt ei edes harkittu sivusta hyppäämistä, vaan sivusta jopa käännyttiin hyppäämään keskeltä koiran ollessa vapaalla (oli juuri palauttanut pallon). Jee! Loppuun kujakeppejä, joissa jonkun pitäisi oikeasti olla ruoskimassa minua, etten etene liian nopeasti. Hirveä imu Oralla on kepeille ja saatiin useampia hienoja suorituksia. Vielä ei kepit ole suorat, mutta kovasti ollaan suoriin päin matkalla. :)


Ps, pitäisi varmaan päivittää banneri vuodenaikaan sopivaksi. ;D

tiistai 7. toukokuuta 2013

Kevät ja treenikaudet!


Otetaanpa taas vähän ajassa kiinni!


Kevät ja kuraojat ovat saapuneet, joista Ora ottaa kyllä kaiken ilon irti. Oran tapaista on juosta ojaan/lätäkköön/puroon/pieneen jokeen, juosta sitä edes takaisin, haukkailla (kura)vettä ja kuuman yllättäessä käydä lätäkköön maate ja venyttää takajalat suoraan mutaan. Kivaa, sanoo Ora!

Meillä on muutenkin mennyt oikein hyvin. Lenkkeilty ollaan omalla porukalla (Kida, Tara, Nauru, Ora) ja kahdestaan Oran kanssa, vanhemmilla käydessäni harjakoirat on otettu lenkeille mukaan. Naurun kanssa Orasta on tullut paita ja peppu -pari: nyt ollaan päästy jo sille asteelle, ettei niitä tarvitse eristää, että malttavat leikkimiseltä ja riehumiselta nukkua. Toivottavasti niiden hyvä henki säilyy, eikä kärhämiä tule Naurun kasvaessa!
Eilen nähtiin myös "lapsuudenkavereita" cairnterriereitä Maria ja Ronjaa, Ora juoksutti terrieritytöt henkihieveriin. Juoksuja ei vieläkään näy, vaikka ikää on jo 14 kuukautta. Vuoden iän jälkeen Ora alkoi ihan kiitettävästi kasvattaa massaa, eikä mudi ole enää ihan pelkkää luuta ja nahkaa. Eläinlääkärissä ei olla käyty vuosirokotuksia kummempia hakemassa. Luusto pitäisi kuvata kesällä, samoin ollaan katseltu, mistä näyttelystä käytäisi kesällä hakemassa se H.


Agilityn saralla me ollaan vihdoin päästy treenaamaan ulkokentille. Elmerin sisätreeenit loppuivat ja se ei enää ohjattuihin pääse, vaan ensi viikon torstaista alkaen Ora pääsee viikottaisiin ohjattuihin. Huhtikuun alkupuolella vuokrattiin hallia Lahdesta Korkeavireeltä, missä tehtiin vauhtirataa tavoitteena saada koiraan ja ohjaajaan kovasti vauhtia ja saada koira irtoamaan. Erittäin hyvin Ora irtoaa putkiin, tosin ihan hirveän kaukaa en ole vielä yhdistänyt mihinkään muihin esteisiin.


Pari kertaa ollaan nyt käyty kentillä tekemässä itsenäisesti. Ollaan otettu lähinnä tekniikkapätkiä ja kontakteja. Kontakteihin (2on2off) olen kiinnittänyt nyt erityistä huomiota, ja muutamia kertoja ollaan menty jo kokonaisia kontaktiesteitä (puomia ja pari kertaa A-estettä). Keinun liikettä Ora vähän aristaa, ja sille olenkin tehnyt pohjatyötä pk-kentältä löytyvillä heiluvilla alustoilla. Pamahdus on ok. Keppejä mun oli aluksi tarkoitus lähteä tekemään 2x2-tekniikalla (sisäänmenoja ollaan tehty erikseen), mutta muutaman kerran kujakeppien kokeilun jälkeen päädyin sittenkin niihin. Ora hahmottaa kujakepit tosi hyvin ja edistyy niissä nopeasti - mun vaan pitää itse olla tarkkana, etten etene liian nopeasti. Kerran tein myös vähän korotetuilla estekorkeuksilla (vinoja) hyppytekniikkajuttuja. Kerran vähän räiski keskellä olevien hyppyjen rimoja (saattoi olla vähän turhan lyhyet välit), mutta lopulta tosi jees. Pitää vielä tehdä muutamat lisää, ennen, kuin korotan hyppyjä ollenkaan radalle (tai "radalle").
Elmeri teki viimeiset talvitreenit (ainakin yksi kisanomainen), ja kerran oli mukana itsenäisissä. Tehtiin itsenäisesti sylkkärimuistutuksia hypylle ja koitin saada sylkkärin jälkeisen kaarroksen mahdollisimman pieneksi (tuppasi valumaan) ja siitä takaaleikkasin kepeille. Vauhti oli nyt vähän kadoksissa pitkästä aikaa, tosin se saattaa johtua siitä, ettei radalla ollut ainoatakaan putkea. Elmeri muuten täytti viisi pävää sitten 6 vuotta, iso poika!
Taran kanssa olin treeneissä maaliskuussa (ei tosin mitään muistikuvaa, mitä tehtiin) ja 1.4. käytiin HAU:n kisoissa kokeilemassa. Hyvinhän siellä meni: agilityradalta 0vp sij. 2 LUVA ja hyppyradalta, jossa älytön keppikulma, 5 vp sij. 4. Siitä jäätiin Tapsan kanssa pienelle kisatauolle, katsoo milloin mennään seuraavaksi. :)





Tokoa me tehdään Oran kanssa edelleen lähes päivittäin jotain pientä, ja isompiakin treenihetkiä ollaan pidetty. Seuruussa käännös vasempaan ja täyskäännös on tosi hyvät, oikealle pitää vielä vähän auttaa. Seuruun pituutta pitäisi myös kasvattaa pikkuhiljaa kokeenomaiseksi. Hidas käynti ja juoksu myös ihan ok, tänään hinkkasin juoksua hyväksi, ja meni yllättävän rauhassa. Kaikki jäävät (istu, maahan, seiso) hyvät, hyppy toimii ilman käsimerkkiä. Paikkamakuu kaipaisi kunnon pitkiä treenipaikkiksia, en oikein edes tiedä, missä kunnossa se tällä hetkellä on.  Luoksetulo myös hyvä, teen n. joka toisen luoksarin puolivälissä vapautuksen mun taakse lelulle ja joka toisella otan sivulle. Eteentuloa olen myös vahvistellut, mutten vielä uskalla siirtää sitä luoksariin. Noudon kanssa olen nyt yrittänyt saada taas uudestaan vauhtia palautukseen (ei palauta vielä sivulle eikä eteen, vaan tuo arkikäskyllä) ja varmuutta kiinniottoon: lumien sulettua kentän hiekalta kapula oli niiiiiiiin ällöä ottaa suuhun, että piti lähteä lähes alkeista uudelleen liikkeelle hiekkapohjalla. Vähän yllättävää, koska yleensä Oran mielestä yhtään mikään ei ole ällöä.





Paimentamassa me käytiin Primal Sense Farmilla Vantaalla Aino Pikkusaaren opissa 24.3. Oralla siis ikää vajaa 13 kuukautta, viimeksi ollut puoli vuotta sitten syksyllä kasvattajalla. Viimeksi Ora oli erittäin rauhallinen ja kiltti, lampaisiin keskittyvä paimen, mutta nyt mulla olikin käsissä kiihkeä, satunnaisesti huutava ja satunnaisesti kiskova, vähän väliä lampaankakkaa syövä paimenenalku. Kolmen lampaan lauma on musta myös aika pieni määrä kokemattoman koiran paimentaa, sillä ne sinkoilevat erittäin helposti paikasta toiseen, joten siihen nähden ne kulkivat ihan kiitettävästi eivätkä levinneet minnekään. Loppua kohden onneksi vähän rauhoittui ja samaan aikaan Miska-mudin kanssa paimentamassa ollut Minna sanoikin, että "tyypillinen nuori mudi". Kovasti on kuitenkin edelleen kiinnostusta lampaille, joten eiköhän tuosta ihan kelpo paimen saada koulittua! Ilmoittauduin heinäkuusta alkaen muutamalle paimennuskerralle kasvattajalle ja eiköhän Primalille mennä myös uudelleen, kun on niin lähellä.




Jälkikausi ollaan saatu myös korkattua. Tänään tehtiin kevään toinen lyhyt namijälki, ihan vain sytyttelemiseksi, että muistaako koira edes, mistä on kyse. Ja kyllähän se muistaa! Seuraavaksi pitäisi saada aikaiseksi tehdä vähän pidempää jälkeä, koska noista lyhyistä ei ole oikein enää mitään hyötyä. Molemmat ajettiin laonneella nurmi-/heinäpellolla, toinen metsänreunassa ja toinen lähes keskellä peltoa. Molemmat aika navakkaankin myötätuuleen. Ensimmäinen jälki tehtiin agitreenien päätteeksi, nami oli jokaisella askeleella. Muutamia nameja jäi matkan varrelle ja pientä hösläystä oli, mutta ei yhtään paha. Toisen jäljen (tänään) oli tarkoitus olla vähän edellistä pidempi, muta namit loppuivat kesken, joten melko lyhkäinen siitäkin tuli. Nami oli pikkupätkä alkuun jokaisella askeleella, siitä eteenpäin joka toisella tai joka kolmannella askeleella. Tein jäljen pienen tokotuokion ja pallonheittelyn (ja kuraleikkien....) päätteeksi. Ja johan toimi! Koira oli ihan into pinkeänä kun jo tiesi, mihin mennään, ja hyvin on tajunnut sytyttelyn "mennäänkö jäljestämään", kun nenä alkoi saman tien käydä. Hienosti osasi kuitenkin rauhoittua jäljelle, vaikka pientä häärimistä oli edelleen, niin kovin innoissaan oli kakara. Jäljen loppuvaiheilla ihmettelin, miksi koira kiskoo vähän väärään suuntaan (odottelin, että olisi löytänyt oikean jäljen), kunnes tajusin, että loppupalkka oli juuri siellä päin, minne koira on matkalla. Toisin sanoen olin itse ollut väärässä jäljen suunnasta ja koira oli sinnikkäästi menossa oikeaan suuntaan. Miten taitava pieni!
Tänään myös ihan mahtava pudotetun esineen nouto pellolla, käytti selvästi nenää, mutta kulki silti vauhdilla eikä poikennut reitiltä.


Pelastuskoirapuolelta päästiin pääsiäissunnuntaina 31.3. kokeilemaan rauniohakua pentuetreffien merkeissä Turun raunioradalla. Taas oli kaikki pentuesisarukset paikalla: en voi muuta kuin taas hehkuttaa, kuinka mahtava porukka meillä tässä onkaan! Alussa Aino opasti ja näytti Turun piilot, jonka jälkeen kaikki pennut pääsivät kokeilemaan. Ora on viimeksi tehnyt pk-hakua loppukesästä, joten se oli koko touhusta vähän pihalla, mutta lopulta kaikki kolme maalimiestä löytyivät hajuhakuina ihan hienosti.


 Ps, mulla on vähän kuvat sekaisin siellä täällä ja osa kuvista on Maijan koneella Lahdessa, joten ns. "välikuvia" (talvi-kevät) ei nyt ole. :D