Erittäin Hyvä mudi

Tänään kello pärähti soimaan kuuden aikoihin, ja seitsemän jälkeen lähdin ajelemaan kahdestaan Oran kanssa kohti Hyvinkäätä ja UPK:n erikoisnäyttelyä. Matkalla ja paikanpäälläkin tuntui, että miksi mä olen itseni (ja koirani) tähän pistänyt, mutta onneksi mudituttuja oli paikalla lukuisia ja odotteluaika kului siis oikein rattoisasti. Mudeja oli ilmoitettu paikalle historiallisen monta, yhteensä 44, jota lähelläkään ei ole ollut minkään Suomen näyttelyn mudimäärä koskaan aikaisemmin! Tuomarina toimi unkarilainen Tarján Annamaria, joka vaikutti ihan mukavalta naiselta. Hikipisarat alkoivat kuitenkin kohota otsalle, kun mudien arvostelu alkoi, ja tajuttiin tuomarin sekä nostavan jokaisen mudin pöydälle, että mittaavan jokaisen koiran säkäkorkeuden. Tuomari myös vingutti lelua jokaiselle koiralle, jotta pystyi näkemään ilmeen kunnolla.

Oralla oli kilpakumppaneina AVO-nartuissa Pamela, Ihku ja Praha-sisko, eli luokassa oli yhteensä neljä koiraa. Hyvä merkki oli ollut jo se, että Oran veli (myöskin ylikorkea ja pigmentitön) oli saanut aiemmin jo kehässä EH:n. Mudi käyttäytyi kehässä ihan törkeän hienosti treenimäärään nähden, se seistä pönötti 8D-ilme naamallaan ja oli tavattoman kiinnostunut tuomarin vinkupallosta. Toisella ympärijuoksemiskierroksella se sanoi muutaman haukun, kun ärsytti, mutta muuten ei moitittavaa. Pienen pieni pikkukoirille tarkoitettu pöytäkään ei ollut 17-kiloiselle juttu eikä mikään, tarkasti hipelöivää tuomaria ei väistetty ollenkaan (ei kyllä erityisen iloisesti moikattukaan), eikä väistetty edes mittaa (mittanauha ja joku puuluiska), vaan seistiin vain nätisti paikoillaan. Tuomarinpöydältä kuului "Erittäin hyvä", ja lelulla hurjasti leikkien lähdettiin kehästä. Ei edes tullut H:ta, mitä mentiin hakemaan, vaan EH! Kilpailuluokan kehään en edes olisi muistanut mennä, ja sinne mentiinkin melkoisen lennosta, mutta Oran käytöksessä ei tästä huolimatta ollut mitään vikaa. Meidät laitettiin kuitenkin kilpailuluokan viimeisiksi - ihan ansaitusti, koska eihän tuo mikään näyttelytähti ole.

"Good head, the right ear is not correct. Light pigment. Level back, good chest. Needs longer neck. Good tail & coat."
EH AVK4

Eli toisin sanoen lyhyt, mutta erittäin Oran näköinen arvostelu, tosin tuosta kaulan pituudesta en ole ihan samaa mieltä. Ora mitattiin pöydällä 52-senttiseksi, mutta esim. rally-tokossa se on mitattu 49 ja tuon näyttelytuomarin mittaus näytti olevan muillakin mudeilla vähän sinne päin, joten tiedä sitten mitä uskoa. Ei korkeus kuitenkaan onneksi haitannut tuloksen saamista! "Suhtautuminen tuomariin" -kohtaan emme saaneet raksia ollenkaan mihinkään kohtaan, varmaan unohtui, mutta eihän tuo nyt yhtään mitään tehnyt tuomarille eikä väistänyt. Päivä vielä huipentui Takkutukan-kennelin kasvattajaryhmän voittoon (1/4) sekä BIS2-kasvattajaryhmään, joka tuli kaikille vähän puun takaa. Ora ei (onneksi) kasvattajaryhmään kuulunut, mutta oli siellä siskolikka ja kaksi siskopuolta! Niin niin, näyttelykoiriahan nämä pääasiassa ovat. ;D

Miten saan näin paljon asiaa näyttelystä? Joka tapauksessa, nyt ei siis tarvitse Orwelssonin enää näyttelyissä käydä, tämä riittänee (kunnes se täyttää 10 ja pääsee joihinkin näyttelyihin ilmaiseksi).

 

Kun näyttelystä kotiuduttiin, ehdittiin olla sellainen vajaa tunti kotona, kun piti olla taas lähdössä. Ensimmäinen startti agilityssä maxi3-luokassa oli edessä Ojangossa. Kisat olivat yli puoli tuntia myöhässä, joten odotteluaikaa tuli reippaastikin. Startattii mun pyynnöstä viimeisinä eikä ensimmäisinä. Rata oli aika haastava, kovin montaa nollaakaan ei tainnut tulla (toisin kuin aiemmalla hyppärillä), mutta paineita ei ollut. Ja no, olin vähän kohmeessa ja koirakin varmaan aika väsynyt päivästä, eikähän sieltä mitään hyvää tulosta irronnut - ensin säätöä kepeille menosta (kielto), sitten melkein yhteentörmäys putkelta, mutta selvittiin. Sitten ihmeellinen lähetys hypylle eikä mudi hypännyt, kielto. Lopussa vielä yksi rima tuli alas, joten tuloksena 15 virhepistettä ja keppien säädöstä 2,41 sekuntia yliaikaa. Hyvä fiilis kuitenkin radasta, mä suorastaan nauroin ääneen ennen puomia, ja kontaktit oli kivan nopeat. Tavoite saavutettiin - joka oli hyvällä fiiliksellä kolmosluokan korkkaaminen, jotta seuraaviin kisoihin ilmoittaminen ei olisi niin vaikeaa. Alla video radasta.

Nyt sitten ei kai auta muu, kuin alkaa (yrittää) kerätä SM-nollia kasaan, jos joskus joku sertikin pamahtaisi.

Me tehtiin se!

Eilen (perjantaina) kävin kouluttamassa rallyryhmäläiset, jota ennen tein Oralle pari hassua ja huonoa noutoa. Ajattelin testata, toimisiko sama "ensimmäisellä normaali kapulakin nousee hyvin", mutta eipä toiminut tällä kertaa. Ohjatun noudon kapula siis nousee myös hiekalta hyvin, mutta normaali kapula vain hallissa ja nurmella. Pikkuhiljaa, ehkä...
Rallyryhmän mentyä tekaisin pienet agilityt - vaikka halliinkin oli avain mukana, treenasin kentäällä (sattui olemaan vapaata) seuraavan päivän kisoja silmälläpitäen. Onnistumisia ja epäonnistumisia, ihan ihmeellisiä sikailuja mudilta, ja ihan ihmeellisiä ohjausvirheitä multa. Kepit oli ulkokentäksi yllättävän nopeat ja kyllä siitä pikaisesta pätkästä jäi ihan ok fiilis.

Kisapäivät olisivat aina helpompia, jos startit olisivat aikaisin: ei ehtisi jännittää koko päivää ennen lähtöä. Ensimmäisen rataantutustumisen arvioitu aika oli 13:50, joten saatiin herätä rauhassa, käydä aamulenkillä ja olla tekemättä mitään. Olin yksin kotona ja ennen kahtatoista alkoi jännittää ihan törkeästi, ja siinä puoli yhden aikoihin aloin laittaa kamoja kasaan. Koira oli jo kiinni eteisessä, tavarat oli laukussa ja mulla kengät jalassa, kun Ora oksentaa. Ajatuksella, että nyt pitää perua kisat kun koiralla on maha sekaisin, siivosin - kunnes herkkänä moisille oksensin itsekin, monta kertaa. Great, mahtavat lähtökohdat. Sillä mennään.
Pyöräilin Ojankoon ja fiilis oli ihan hyvä. Kisat olivat vähän myöhässä ja sain rauhassa jutella kisapaikalla Oran ollessa kiinni aidassa. Minejä ja medejä oli ihan toivottoman vähän, ja maksien rataantutustuminen tuli jopa vähän yllättäen: rata ei ollut mikään helpoimmasta päästä, mm. kepeille viennissä oli erittäin paha putkiansa, johon monet koirakot olivat jo kapsahtaneet. Vihaan valsseja, enkä osaa ohjata niillä, mutta radalla oli pari kohtaa, joissa valssi oli ainoa fiksun tuntuinen ratkaisu. Taas, sillä mennään, mitä on annettu.
Ora starttasi kolmanneksi viimeisenä, joka oli meille tosi hyvä. Sain viriteltyä koiran hyvin, tein parit puomit viereisellä kentällä, pyörittelin koiraa ja katsoin muiden maksikoirakoiden suorituksia. Nollia ei ropissut, vain yksi tuli juuri ennen meitä. Meidän vuoron koittaessa jätin mudin vähän liian vinoon, jolloin oli pakko mennä lähemmäs kakkoshyppyä. Onnistui kuitenkin hyvin ja kolmoshypyltä kepeille varmistelin vähän liikaakin karjaisemalla, olisi varmaan tullut kyllä ilman sitäkin. A ei ollut mikään kaunein, tosin ei ruminkaan, mutta piti odottaa hetki, jotta koira oli kunnolla asennossa - sama kävi puomilla. Ennen loppusuoraa olin myöhässä persjätössä ja meinattiin törmätä, mutta Ora pelasti tilanteen lukemalla myöhässäolevankin persjätön hyvin, ehti hypätä pituuden eikä tiputtanut viimeistä okseria. Me tehtiin siis nolla. Nolla!! En uskaltanut vielä iloita tuloksesta (joskin rataan olin tyytyväinen), sillä osallistujia ei ollut ollut mitenkään ihan hirveän montaa ja pari hyvää koirakkoa oli vielä meidän jälkeen. Yksi teki vielä nollan meidän lisäksi ja näinollen sijoitus oli 3/19, jälleen jäätiin joillain sekunneilla kahdelle bortsulle. Pari sekuntia olisin varmaan saanut kontakteilta, jos olisin vapauttanut heti, ja olihan siellä pitkien kaarroksienkin vikaa... Joka tapauksessa, tuloksella ylsimme SERTin arvoiseen suoritukseen, saimme menolipun kolmosluokkaan ja kaiken kukkuraksi voitimme HSKH:n maxi2-luokan seuramestaruuden, sillä kaksi nopeampaa koirakkoa eivät olleet seuralaisia. Me tehtiin se!

Tuuli oli ihana ja videoi meidän radan, joka on alla. Koska luokkanousun takia enempää emme saaneet kisata ja huomenna on kolmosten kisat, ilmoittauduin huomisen viimeiselle maxi3-radalle - sille ehkä ehdimme juuri ja juuri Hyvinkään erkkarista. ;)

SM-treeniä ja masennusta

Meidän seuran rally-tokon SM-joukkueen yhteistreenit pidettiin keskiviikkona Vuokkosilla. Kouluttamaan meitä oli tullut ylituomari Tiia Hämäläinen. Treenattiin VOI/MES-rataa, koska ollaan meidän joukkueiden ainoa AVO-koirakko, ja vaihtoehtoisista kylteistä valittiin meille sopivimmat. Rata näytti meidän osalta siis tältä:

Houkutuksessa oli pieni koiranruokapussi ja avattu sateenvarjo+lelu, spiraalin kartioina kapula, tyhjä ruokakuppi, frisbee ja matalia tötsiä. Ora oli liikenteessä ihan ok asenteella - me oltiin tultu Ojankoon jo melkein kolme tuntia aiemmin, kun vedin alkeisryhmän agilityn (1,5 h) ja ennen sitä kävin vielä ottamassa Oran kanssa hallilla pienet agitreenit. Testailin vähän vaikeampia ohjauskuvioita, joita ei hirveästi tule tehtyä, ja kyllähän tuo lukee kaikennäköiset hyvin, kunhan vaan jaksan ohjata. Irtoamisia lisää ja keppien hakua hypylle irtoamisen jälkeen. Ei moitittavaa!
Takaisin rally-tokoon: Oran suorittaessa Nita-kääpiöpinseri suoritti käytösruutua, ei ollut häiriö eikä mikään. Sen sijaan houkutus oli taas vaikea - samaa haahuilua ja kaihoisaa vilkuilua, kuin sunnuntain kisoissa. Mistä se on nyt keksinyt, että kaikki houkutukset on vaikeita? Ennenkään se ei ole niiden kanssa ollut 100-prosenttinen, mutta huomattavasti parempi kokonaisuutena, kuin nyt ollut jo tämän kuluneen viikon verran... Muudi meni taas houkutuksesta sellaiseen koomaan, ettei pari seuraavaakaan kylttiä oikein tahtonut onnistua. Kyllä se sitten kuitenkin teki, ja päästiin jatkamaan matkaa ihan ok. Olin varautunut katastrofiin spiraali-houkutusten kohdalla, koska se tehtiin vielä Oralle ei niin helpossa oikean puolen seuruussa, mutta siinä ei sitten ollutkaan mitään ja mudi seurasi oikealla oikein pätevästi. Sen sijaan edestä vasemmalta vasemmalle ja oikealta oikealle se keksi treeneissä ihan uuden jutun - kiertämisen toiselle puolelle sivulle. Yritin miettiä, käskytinkö jotenkin eri tavalla, ja ehkä mulla aavistuksen enemmän oli käsiapua kuin normaalisti. Pitää kiinnittää huomiota jatkossa enemmän. Oikean puolen kylteille mä itse tulen myös jatkuvasti liian lähelle, kun mieleen on juurtunut se, että koira seuraisi vasemmalla. Pöh, ehkä sitä joskus oppii. Puoltavaihtavissa täykkäreissä meinaa yhtäaikaisuus kärsiä ja mudi ehkä vähän levähtää, mutta niitä nyt on vielä paljon aikaa treenata ennen kuin korkataan voittaja. Lopussa radassa ei mitään hämminkiä, paitsi peruutusten askelet, joita otin liikaa - keskityn peruutuksissa vielä siihen, että koira peruuttaisi suoraan ja istumatta, joten en ole pitänyt askelten määrää vielä niin olennaisena asiana.
Alla olevat kuvat ulkotreeneistä c: Isabella Fagerström!

Toinen kierros meni paremmin - houkutustakaan Ora ei vilkaissut lainkaan ja palkkasin tästä ruhtinaallisesti. Sen sijaan eteentulo oli hidas ja koira kiersi oikean puolen perusasentoon takaa, toisella yrittämällä hyvä, mutta ei kierähtänyt perusasentoon takapäällä, vaan teki kiepin. Testasin treenin jälkeen samaa, jolloin sitten kuitenkin teki, kuten on aina tehnyt (siis takapäällään), joten taisi olla silloinkin menossa takakautta oikealle, mutta pelasti tilanteen... Tiia seisoi toisen spiraalin ensimmäisenän tötsänä toisella kierroksella, ja Oralle tämä oli vaikea häiriö (häh??). Viereiseltä kentältä tuli myös samaan aikaan joku mies hakemaan jotain meidän kentältä, ja se oli Orasta vähintäänkin epäilyttävää. Jännä juttu, miten se nyt otti niin paljon häiriötä ihmisistä, vaikka normaalisti on kuin ei huomaisikaan. Peruutukset eivät ottaneet ollenkaan onnistuakseen toisella kierroksella, joten oli pakko ottaa namiavulla. Hassu koira - joskus se osaa ne täydellisesti, mutta joskus sillä ei näytä olevan harmainta hajuakaan, mitä sen pitäisi tehdä.
Oran radan jälkeen rataa vähän muutettiin ALO-koirakoille, ja porukan rataantutustuessa käytin tilaisuutta hyväkseni ja tein sekalaista seuruutreeniä ihmishäiriössä. Oli ihan ok, tosin parempikin olisi voinut olla.

Tänään ei ole koiran ohjaajalla - siis mulla - mennyt päivä ihan putkeen ja elämä potkii päähän, josta syystä mudi on ollut vain lenkitysaktivoinnilla. Kuin kirsikaksi kakun päälle sain myös tänään aamupäivällä tiedon, ettei meitä ole valittu HSKH:n agilityn tehoryhmään. Harmittaa vietävästi ja tuntuu, ettei nyt mikään laji ota enää onnistuakseen. Rally-tokossa tuntuu siltä, että treenit menee vain päivä päivältä huonommin, paimennusta ei päästä treenaamaan niin usein kuin Ora vaatisi kehittyäkseen, agilityssä ei päästä treenaamaan oikeasti tasokkaisiin ryhmiin, jota juuri nyt kipeästi kaipaisimme ja tokossa en tiedä kuinka monta kuukautta ja vuotta menee siihen, että mun pää kestää jättää Oran avoimen luokan piilopaikkikseen. Tämän viikon viikonloppuna on vielä agilitykisat ja erkkari (hahah), ja sitä seuraavana ne rallyn SM-kisat, mutta sen jälkeen ajattelin pitää taas kisataukoa ja miettiä jatkoa niin elämän kuin treenien ja kisojenkin kannalta. Oran toisia juoksujakaan ei vieläkään näy, vaikka ensimmäisistä on pian kulunut vuoden päivät, joten on vaikea ennustaa, minne edes pääsisimme kisaamaan.

Alla vielä loppukevennykseksi video Oran naksuttelutuokiosta tiistailta - ensimmäistä kertaa naksuttelin mudille "häpeämistä", mutta meidän osalta se ainakin nyt ensimmäisellä kerralla meni lähinnä huitomiseksi (tassu pitäisi lopulta pitää naamalla vapautukseen saakka). Väsyttäähän se koira aivonsa toki siitäkin...

Kesä tuli kesä meni

Kesä näytti olevan myös blogitaukoa, mutta treenitaukoa se ei meillä ole ollut. Ahkerasti ollaan treenailtu - kuin myös hengailtu! Olin yli kolme kuukautta arkena labrassa päivätöissä, mutta siitä huolimatta Ojangossa on tullut vietettyä illoista useampia. Tällä viikolla aloitin taas koulunkäynnin, ja talvitreeneistä käydään kovaa keskustelua ja pohdintaa niin seuratasolla kuin omassa päässäkin. Näillä näkymin mä koulutan yhtä alkeis/jatko/mölliryhmää talvella agilityssä ja treenaan samaista lajia Oran kanssa hallissa vähintään yhdessä ryhmässä, mutta rally-tokokuviot ovat vielä melkoisen auki. Koko kesä oltiin VOIttajan ratoja treenaavassa ryhmässä ja koulutin myös HSKH:lla yhtä, kivaa ryhmää, mutta talvelle en tiedä, riittääkö aika ja jaksamus kouluttamiseen, jonka seurauksena rahat ei riitä treenaamiseen. Tämä selvinnee kuukauden sisään. Tokoakin treenattiin ryhmässä seitsemän viikkoa, mutta sitä tuskin jatketaan ohjatusti talvella.
Pikakelauksella päädytään tällä postauksella nykyaikaan, jälleen.

Agilityä ollaan treenattu nyt vähintään joka keskiviikko ohjatuissa treeneissä. Orasta on tullut treenatessa aika tasainen suorittaja, joka menee sinne minne mä sen ohjaan pieniä koiran kömmähdyksiä lukuunottamatta. Mä koulutan alkeisagilityä ennen omia treenejä, ja yleensä oon tullut vähän etukäteen Ojankoon niin, että olen ehtinyt tehdä ihan pari toistoa jotain kontaktiestettä (yleensä puomia) vauhitreeninä superpalkalla ennen kouluttamaan menoa - on siitä tullut nopeampi, mutta edelleen kaipaisin vauhtia. Sillä ei vaan ole kiire puomilla. Uusimpana treeninä olen tehnyt superhetsattuja alasmenoja niin, että vapautan koiran heti pallolle sen etutassujen osuessa maahan. Saa nähdä, toimiiko, vai eikö ole mitään vaikutusta (vai alkaako koira sikailemaan läpijuoksuja) - nyt se on alkanut jopa vähän sikailemaan ja varastamaan ennen aikojaan, josta olen neutraalisti palauttanut takaisin tai ollut palkkaamatta (ja tehnyt uudelleen). Kepeillä edelleen avokulmat vaikeimmat, mutta parantuneet jonkin verran. Häiriönsieto kepeillä on ja pysyy, mä voin lähteä juoksemaan takaisinkin päin, mutta koira silti kepittelee loppuun asti. Häiriönä olen myös heitellyt palloa sekä Oran takaa että edestä kepitellessä, ja on toiminut, kunhan on vähän kannustanut. Super! Kepeiltä myös toisenlainen huomio: hallissa keinonurmella Ora kepittelee ihan sata lasissa ja hakee yleensä myös ne supervaikeat kulmat, mutta ulkona hiekalla ne ovat huomattavasti hitaammat ja huonommat. Ei nyt silti mitenkään oikeasti hitaat, ihan kovaahan tuo menee, mutta ihan selkeä ero on huomattavissa. Mun pitää ottaa seuraavaksi hallille mennessä kamera mukaan, että saan videoitua kepit siellä, ja sitten ottaa heti perään kentällä. Pokkarikamera muuten löytyi JAU:n hallilta, ties missä siellä oli ollut kun kukaan ei ollut nähnyt aiemmin, joten sitten on taas agitreenien itsenäinen videointi helpompaa!
Alla meidän keskiviikkotreenien ratapiirroksia, kaikkia ei ole.

Aika laiskasti ollaan ajanpuutteen vuoksi käyty nyt valmennuksissa, mutta 8.6. käytiin Jenna Caloanderin valkussa ATD:n kentällä Purinalla. Ora oli ihan hirveän pätevä, Jenna kehui sitä hurjasti. Ora on selvästi oppinut nyt puolen vuoden aikana kääntymään, koska Jennan mukaan sillä oli nyt tiukemmat käännökset kuin valtaosalla maksikokoisista koirista. Jos siis vain osaisin ohjata, voisi Ora ainakin niissä ottaa sitten sekunteja kiinni, kun vauhti ei tule kolmosissa hirveän pitkälle riittämään. Lisäksi käytiin 9.8. SUMU:n agilitypäivässä Ojangossa Marjon silmän alla agittamassa parin treeniradan verran, ja pienten aivojenkasaustuokioiden jälkeen tehtiin omastakin mielestä hirmu nättiä rataa. Alla videopätkä Caloanderin valkusta.


Kisaamassa ollaan käyty edellisestä postauksesta neljä kertaa. 20.4. käytiin Purinalla - kolme starttia ykkösiin, joista ehdittiin käydä vain yksi. Meille pamahti hallissa kisatulta agiradalta LUVA ja näinollen SERT -> kakkosiin! Rataa ei ikävä kyllä ole videolla, mutta se oli aika suoraviivainen ilman mitään kummempia kommervenkkejä. Takaaleikkaus hypylle, josta irtoaminen takaakiertoon oli ehkä radan haastavin osuus, jossa meinasin itse kompastua omiin jalkoihini. Koska maksit olivat kisanneet ykkösissä viimeisinä ja kakkosissa kisaisivat ensimmäisinä, jäin odottelemaan vielä kahta maksien starttia. Ei olisi kannattanut - molemmat radat olivat melko haastavia, eikä odottelu tai varsinkaan ensimmäisenä starttaaminen tainnut meille sopia, sillä radat olivat meidän huonoimmat ikinä. Ora taisi ohitella hyppyjä, ei jotenkin ollut yhtään ohjauksessa mukana, enkä mäkään tainnut sitten ohjata ihan täysillä. Hyllyt molemmilta radoilta, juoksin molemmilta radoilta ulos etukäteen, jota me ei olla ikinä ennen tehty. Kakkosiinsiirrosta huolimatta huonolla fiiliksellä kotiin. Tuli olo, ettei me olla vielä valmiita kakkosiin, ja ajattelin pitää kisataukoa.
... Mutta sitten tuli 29.5. helatorstai ja oman seuran kisat naapurissa, joten pakkohan sitä oli mennä. Startattiin molemmilla radoilla, agirata ja hyppäri. Kisat oli ulkona, molemmat radat pyörivät yhtä aikaa, meidän numero jossain puolivälin tienoilla. Agiradalla tosi kiva draivi, kaarrokset oli vaan vähän pitkät ja yksi varmistelu hypylle, jolla Ora meinasi kieltää. Vähän varmistelua ja A:lta vapautin koiran turhan aikaisin, putkelle olin oikeasti koiran tiellä, mutta se pelasti ja meni kaikesta huolimatta. Ja mikäpä sieltä napsahtikaan - nollarata ja LUVA, ensimmäinen meille kakkosissa, sijoitus toinen! Fiilis ei tosin taaskaan ollut katossa, koska radalla ei ollut ollut mitään erityistä flow'ta eikä se ollut mikään erityisen kaunis, mutta nolla mikä nolla! Toiselle radalle lähdettiin hyvällä fiiliksellä, rata oli sopivan hankala. Jätin levollisen koiran lähtöön, pääsin kävelemään vähän matkaa radalle - kun kentän vieressä, ehkä viiden metrin päässä Orasta, alkoi kaksi koiraa rähistä täysillä toisilleen. Pienen mudin päähän tätä ei kestänyt, vaan se nousi istumasta, katsoi niitä korvat luimussa ja haukkui itsekin muutaman kerran - mukaan ei sentäs mennyt, sehän siitä olisi vielä puuttunut. Koska lähtölupa me oltiin jo saatu, palautin koiran pikaisesti lähtöön ja lähdettiin radalle. Oralla oli kuitenkin ajatukset jossain ihan muualla, sen keskittyminen agilityyn oli aika olematon ja heti ensimmäisestä rimasta mentiin ali. Sanoin oho, ja jätin koiran uudelleen istumaan. Seuraavat kaikki hypyt se hyppäsi, mutta tosi rumasti, ja yhden ohi mentiin aika reteästi. Kepit haki helposta/ohjauksella helpotetusta kulmasta väärään väliin. Pistän nämä kaikki tuon alkuhäsellyksen piikkiin. Harmitti vietävästi. Sisäänheittäjä ehdotti, että oltaisi voitu mennä rata uudelleen ulkopuolisina vielä viimeisenä, mutta menin tekemään lämppäkentällä vain pari lähtöä, eikä niissä ollut ongelmaa. Onneksi Ora ei ole mikään pehmein koira.


Seuraavat kisat Purinalla tiistai-iltana 10.6. Sateinen päivä, ensimmäinen startti sisällä. Radasta ei ole videota ja mulle ei ole edes jäänyt siitä kovin suurta mielikuvaa, näin kaksi kuukautta myöhemmin siitä kirjoittaessani en edes muistanut, millainen rata oli. Piti käydä hakemassa Youtubesta, ja tämä rata siis kyseessä. Tällä radalla tapahtui jotain meille ennenkuulumatonta - koira varasti lähdöstä. En usko, että se teki sitä mitenkään kiihtymisen tai minkään muunkaan takia, vaan se vain puhtaasti luuli mun antaneen lähtöluvan, vaikkei se ollut sitä saanut. Hyppäsi ekan hypyn ja tuli mun luokse kysymään, että häh, mitä tapahtuu. Palautin lähtöön, josta kun lähdettiin, mokasin itse ohjauksen kanssa heti alussa ottamalla vähän hölmösti kiinni koiraa eikä se tainnut kakkoshyppyä hypätä ollenkaan. Tuo pyöritys A:n takana onnistui jopa puhtaana, mutta kaarrokset oli tosi rumia ja pitkiä. Muistaakseni ekaa kertaa Ora sikaili myös puomin kontaktin tällä radalla. Joka tapauksessa hylky sieltä meille. Toinen rata juostiin sateessa ulkona - onneksi kyseessä oli hyppäri, ei tarvinnut huolehtia liukkaista kontaktiesteistä. Olisi ollut ihan ok, mutta taas vaihteeksi ohjaajan pää hajosi, kun keppien jälkeen valssasin suunnitellun pesjätön sijaan - sylkkäri oli myöhässä ja ruma, ja putken jälkeen unohdin vaihtaa puolta -> unohdin jo radan enkä ohjannut. Koira teki kyllä kivasti hommia koko ajan... Pituuden palikan se tosin kaatoi, mutta siinä vaiheessa en yhtään ihmettele, vaikka se olisi vaan ottanut sen mun sählingistä. Hylky siis sieltäkin - tässä vaiheessa siis koettiin ekat kisat, joista tuomisina ei ollut mitään muita kuin hylkyjä.


Siitä taas kuukauden päästä käytiin Janakkalassa Agirodussa 5.7. yksilökisoissa. Joukkueessakin oli tarkoitus juosta seuraavana päivänä, mutta yhden joukkueen koiran ohjaajan nilkka oli nyrjähtänyt pahasti juuri joku viikko ennen Agirotua, jonka takia joukkue piti pistää jäihin varakoirakon puuttumisen vuoksi. Sääli, mutta toisaalta - kolme rataa lauantaina oli jo aika paljon. Ensimmäiseltä agiradalta pitkät kaarrokset ja aika rumat kontaktit, mutta virheetön rata, joten täältä kahmaistiin kakkosluokan toinen LUVA! Enää yksi siis matkaa kuninkuusluokkaan! Sijoituimme tällä suorituksella toiseksi, ja koska kakkosista 15 parasta pääsi jatkamaan Finnish Agility Open SM -finaaliradalle, sinne suuntasimme mekin. Keskipäivästä odoteltiin siis iltapäivään. Olihan se aika hieno fiilis kisata samalla radalla maan huippujen kanssa ja olla ulkomaisen tuomarin silmän alla! Rimat oli tapissa, 65 cm makseille (joo-o, täysin epäreilu ottaen huomioon, että oli ihan törkeän kuuma hellepäivä ja samalla radalla kisasi kolmosten lisäksi niin ykkösiä kuin kakkosiakin) eikä itse ratakaan ollut ollenkaan helpoin mahdollinen. Korkeat hypyt Ora hyppäsi erittäin rumasti, kuinkas muutenkaan, mutta yhtään ei silti tippunut - tästä olin erityisen yllättynyt ja tyytyväinen! Keppikulma vaikutti helpolta, mutta taisi sittenkin olla vaikea, koska monet koirat tekivät keppivirheitä Ora mukaanlukien. Kaksi kertaa lähetin kepeille, meni toiseen väliin, kolmannella kerralla ok. Olin aika häkeltynyt. Seuraavan kerran radalla möhlättiin, kun meinattiin kieltää yhdelle hypylle (huono ohjaus ja varmaan estekorkeuskin vaikutti) ja puomin jälkeen lopuille kahdelle hypylle taisin todeta, että ihan sama, ohjasin huonosti ja juostiin niiden ohi saaden hylky. Olin kuitenkin kokonaisuudessaan aika tyytyväinen. Finaaliradan jälkeen oli vielä vuorossa odottelua... ja odottelua... iltaan saakka, jolloin kisattin B-radalla. Väsymys ja pitkä päivä näkyivät selvästi, kumpikaan meistä ei oikein jaksanut skarpata ja sen huomasi sitten radalla. Kahdelle hypylle kielto (10 vp) ja aikavirhettä pari sekuntia, joka johtui sekä kieltojen säädöistä (pidettiin pieni päänkasaushetki) että kontakteilla pitämisestä. Mutta ajankohtaan ja kaikkeen muuhunkin nähden ihan kiva rata.

Seuraava kisamainen tilanne, joskaan ei kisa, oli näyttötilaisuus HSKH:n agilityn tehoryhmään Vuokkosilla 18.8. Kaikki maksikoirien ohjaajat tutustuivat kahdeksanminuuttisen ajan keskivaikeaan rataan, jonka jälkeen kukaan ei saanut jäädä rataa katsomaan - eli sama tilanne, kuin olisi ensimmäisenä startannut radalle. Meille siis äärimmäisen huonot lähtökohdat, sekä mulle että Oralle, ja se näkyi - ensimmäisellä suorituksella taidettiin mokata melkein kaikki. Ensimmäinen rima tippui, kaarrokset oli ihmeellisiä ja suorallakin mutkiteltiin, esteellä 9 unohdin radan josta ylimääräinen pyörähdys, kontaktit oli hitaat, takaaleikkasin liian aikaisin josta mudi pyörähti hypyn edessä, vein epämääräisesti ja ennakoimatta kepeille, jolloin siinäkin oli joku säätö ja pyörähdys. Ei ollut hyvä fiilis ei. Onneksi rata suoritettiin kaksi kertaa, ja kun toista kertaa menimme radalle, olin muuttanut paria ohjausta ja saimme koko radan aplodien saattelemana nollana läpi. Eikä edes ollut ruma nolla! Ora pääsi esittelemään hienot keppinsä (keinua ei valitettavasti radalla ollut) eikä kontaktitkaan ollut erityisen hitaat. Tulokset julkistetaan tämän viikon keskiviikkona, ja päässeet kuulevat ne torstaina. Iiks!

Koko loppu heinäkuu ja elokuu ollaan nyt pidetty kisataukoa, ja seuraavat kisat ovat kiikarissa tämän viikon lauantaina - pitäähän sitä omiin kisoihin mennä koettamaan onneaan.



Paimentamisen suhteen ryhdistäytyminen tapahtui heinäkuun puolenvälin tienoilla. Kirkkonumella Vuorenmaan Sallan opissa ollaan käyty nyt kahdesti, ja kasvattaja-Sannan luona lampailla ainakin sen kaksi kertaa samaten. Ei siis mitenkään kovin ruhtinaallisesti, mutta sen verran, ettei nyt asiat unohdu ja jotain kehittymistäkin saattaisi tapahtua. Ora on syttynyt lampaille, ja sitä kiinnostaa hirveästi tehdä töitä, mutta kuten lammaspaimenen kuuluukin, se tykkäisi hirveästi pysäyttää laumaa jatkuvasti. Vauhti on poikkeuksia lukuunottamatta laukka ja ääntä pääsee vähän turhan paljon. Näissä kolmessa ongelmassa on aika hyvin kiteytettynä meidän kaikkien treenien treenattavat asiat.
Kirkkonummella Ora on ollut pyörössä, jossa on ollut helpompi treenata mielentilajuttuja. Ollaan pyritty deletoimaan ääni (paitsi tarpeen vaatiessa) ja saamaan Orasta enemmän silmällä rauhassa pelaaja. Pysäyttämisiä ollaan tehty kaikissa treeneissä ja ne on ihan ok - maahan pysähtyy paremmin, mutta seisomaan pysähtyminen olisi siistimpää työskentelyä, joten olen yrittänyt vahvistaa myös sitä. Suuntia ja "katse pois lampailta ennen hakua" -treeniä ollaan tehty, enempi Sammatissa. Suuntia olen myös blokkaillut kepillä ja pyrkinyt siihen, että koira oppisi ajamaan lampaita suoraan, eikä jatkuvalla eestaas-juoksemisella.
Olisi se niin helppoa, kun vaan 1) olisi valmiiksi oikein ohjelmoitu paimenkoira ja 2) tietäisi joka tilanteessa, mitä siellä lampailla pitäisi tehdä. Teoriassahan tämä onnistuu, mutta paimentaessa tilanteet tuli ja tilanteet meni siinä puolessa sekunnissa - joskus huomaa toruvansa koiraa oikeasta toiminnasta ihan vain siksi, että on itse ollut ihan liian hidas. Pari kertaa on tehnyt mieli heittää hanskat vaan tiskiin koko touhun kanssa ja sitten kun haluaa ihan oikeasti paimentaa, hankkia bordercollie, mutta sitten toisessa hetkessä sitä taas näkee, kuinka taitava tuo mudikin oikeasti olisi, kunhan sitä vaan pääsisi koulimaan kunnolla oikeaan suuntaan. Se fakta vain pitää hyväksyä, ettei se oikeanlainen paimentaminen tule Oralta ihan niin nopeasti, kuin monilla muilla koirilla (ihan rodustakin riippumatta), vaikka viettiä löytyykin samalla tavalla.

Tokon suhteen kesä on ollut yhtä ryhdistäytymisen aikaa. Me ollaan treenattu kimppatreeneissä niin mudi- kuin sekaporukoissa useammilla kentillä, sekä tosiaan tuo aiemmin mainittu tokoryhmä 7 krt käytiin läpi. Ryhmä oli tarkoitettu "kisaamaan aikoville tai jo alokkaassa kisanneille koirakoille", mutta me oltiin ryhmän eniten tokoillut koirakko, joten hirveästi mitään uutta juttua ei tullut. Ryhmäpaikkikset, häiriö ja kisamaisemmat tilanteet olivat kuitenkin niitä, mitä me mentiin hakemaan, ja niitä saatiin - samoin kuin kannustuksia menemään kokeeseen. Paikkiksien kanssa pahimmilla helteillä tuli ongelmaa pään pitämisessä maassa - eihän mudin leuka siellä pysynyt, kun piti läähättää! - joten mun oli pakko tehdä pari paikkista pää ylhäälläkin. Vähän se vilkuili, mutta oli kyllä ehdottomasti parempi kuin vuosi sitten paikkiksen hajotessa. Ora muutenkin loisti melkein jokaisissa tokotreeneissä, se teki ihan täydellisiä, vaikeitakin seuruukaavioita, jäävät hyvät, kapulaakin toi kunnes hiekka alkoi taas ällöttää. Luoksarissa perusasennot oli välillä vähän vinoja, samoin kuin seisomasta perusasentoon, mutta ne saatiin korjattua ehkä viikon tehotreenillä. Eihän sitä voinut muuta, kuin ilmoittaa mudi ensimmäiseen tokokokeeseen, vaikka mua jännittikin ihan törkeänä.
Tokokokeessa käytiin siis viime lauantaina 23.8. Kyseessä oli HSKH:n seuramestaruudet, eli tutulla kentällä turvallisesti aloitettiin. Tuomarina piti olla Kaisa Lähdesmäki, mutta sairastapauksen vuoksi olikin Harri Laisi. Jännitin vähän luoksepäästävyyttä, eihän miehiä ollut käynyt Oraa hiplaamassa ties milloin, mutta ei siinä sitten ollutkaan mitään. Pisteitä:

Luoksepäästävyys 10 - toinen jalka nousi kun piti aavistus mulkaista hiplaajaa, mutta ei siinä kummia.
Paikkamakuu 10 - vaikka mun jalat tärisivät ihan törkeänä, mudi tapitti paikkiksessa pää maassa hievahtamattakaan. Vähän lonkalleen se taisi tosin valahtaa heti jätettäessä. Viereisellä kentällä joku teki äänekästä ja vauhdikasta agilityä, joka sai viereisen bortsun vähän kuikuilemaan ja levottomaksi, ja joku koira vinkui rivissä. Kukaan ei onneksi lähtenyt, eikä Ora reagoinut häiriöihin mitenkään. "Eihän siinä ollut mitään", oli tuomarin kommentti.
Seuraaminen kytkettynä 8,5 - ensimmäinen liike, niin ei lähtenyt heti mukaan. Mun käännökset oli ruman tiukkoja ja vähän valmistelemattomia, samoin käsi heilui holtittomasti, jonka takia ehkä vähän pompotti. Mutta ihan kivannäköistä menoa, musta.
Seuraaminen taluttimetta 9 - samaa kuin yllä, mutta ilman mukaanlähtemättömyyttä.
Maahanmeno seuraamisen yhteydestä 10 - ei mitään moitittavaa, paitsi seuruu pompotti vähän vielä enemmän kuin seuruuliikkeissä
Luoksetulo 10 - vähän ehkä hitaampi laukka kuin treenatessa, jolloin tulee täysiiiiii, mutta ei mitään muuta
Seisominen seuraamisen yhteydessä 10 - ei ollut ihan niin mukana seuruun lopussa eikä pysähtynyt täsmälleen käskyn saatuaan, otti jonkun askelen. Vähän harmitti, kun juuri ennen kehääkin oli tehnyt ihan jarrut pohjaan -pysähdyksen, mutta kokeenomainen suoritus ja sen jo pidempi palkkaamattomuus varmasti vaikutti osaltaan
Estehyppy 8 - tässä kohtaa mudi oli jo sitä mieltä, että nyt riitti, ja hyppäsi esteen - ja oli pinkaisemassa palkalle kehän ulkopuolelle... Pysäytin käskyllä ja pysähtyi parin askelen jälkeen seisomaan selkä muhun päin, ja oli vähän kauhistuneen näköinen kun tulin viereen (tiesi, että ei mennyt ihan putkeen) - mutta tuli sivulle. Periaatteessa siis kuitenkin ihan oikeaoppinen!
Kokonaisvaikutus 8 - haukkui liikkeiden välissä. "Ei ihan oikeutetut pisteet tästä teille", sanoi tuomari, joka olisi halunnut antaa kympin. Palkkaamattomuus ei ole meille mikään helpoin juttu, jonka takia ihan tarkoituksella nostatin aika paljon, joka saa sitten Oran haukkumaan. Mieluummin näin, kuin vireetön suoritus, joten oli ihan tiedossa.


Tästä tuloksena siis yhteispisteet ALO1, 187 p, KP! Ja törkeän tyytyväinen omistaja! Olin päässyt tavoitteeseen jo kymppien tultua luoksepäästävyydestä ja paikkiksesta, joten kaikki loppu oli vain plussaa. Sijoitus oli 2/7: ykkösellä oli täsmälleen samat pisteet, mutta muutaman liikkeen yksittäispisteet ratkaisivat voittajan. Mutta ei haitannut yhtään seuramestaruuden mentyä sivu suun!

Rally-tokoa ollaan tosiaan treenattu myös vähintään kerta viikkoon, usein perjantaina mun koulutettavan ryhmän jälkeen ja/tai sunnuntaina ohjatuissa. Treeneissä on mennyt pääsääntöisesti hirmu hyvin, ollaan treenattu VOIttajan (ja vähän MEStarinkin) juttuja, kuten kaikkia puolenvaihtoja ja peruuttamisia. Kerran kouluttajien koulutuksessa/treeneissä oli kouluttajana myös tuomari-Hannele ja huomenna (keskiviikkona) tiedossa olisi agitreenien sijaan SM-treenit tuomari-Tiian opastuksella - me tosiaan Oran kanssa päästiin HSKH:n rally-tokon SM-joukkueeseen kisaamaan AVO:ssa! Voittamaan me ei sinne mennä, mutta on tuo nyt aika siisti juttu SM-paitoineen kaikkineen. SM-kisat kisataan Hangossa 7.9. Alla olevat kuvat c: Isabella Fagerström!

Rallyssa päästiin kisaamaan mölleissä VOI-luokan nollakoirakkona omissa mölleissä toukokuun lopussa. Pestiin mentiin vähän extempore, mulla sattui olemaan koira kentällä ja nollakoirakkoa kaivattiin, joten mikä ettei. Radalla ei ollut kovin suurta pätkää oikealla puolella seuruuta ja puolenvaihtokin oli takaa, joka oli meille jo toukokuussa aika helppo. Tulihan siellä kaikennäköistä juttua, kuten mm. mun sählääminen lähteä pujottelemaan takaisin päin yksisuuntaisessa pujottelussa ja "sivu"-käskyn sanominen liikkeestä seisomisessa (niin, miksiköhän se koira liikkuu...) ja vaikka mitä muuta, mutta oltaisiin me silti saatu hyväksytty tulos 75 pisteellä (videossa virheellisesti 74)! Vasta viime sunnuntaina korkattiin ensimmäiset ihan oikeasti viralliset rally-tokokisat I-HAH:n agilitykentillä Kivikossa, missä startattiin avoin luokka. Viriteltäessä muudi oli ihan kiva, joskin häiriötä otti hälinästä ja muista koirista tavanomaista enemmän. Odottelua tuli enemmän kuin oli tarkoitus, koska kisat olivat reippaasti myöhässä aikataulusta, mutta onneksi Ora ei ota siitä nokkiinsa. Sen sijaan se, kun odottelua tuli kehänauhojen sisäpuolellakin tuomarin jutellessa sihteerinsä kanssa erityisen kauan, ei ollut hyvä juttu. Lähdettiin liikkeelle ihan ok, joskin vähän hutiloiden (en ollut edes sanonut olevani valmis sitä kysyttäessä, vaan olin pyytänyt koiralta katsekontaktia, mutta sain silti lähtöluvan -> ja piti lähteä, eikä saanut enää koskea koiraan). Houkutus osoittautui kuitenkin ylitsepääsemättömäksi (huoh), ja se oli Oran mielessä koko radan. Vire ei muutenkaan ollut kohdallaan ja mulla oli ihan hirveän huono fiilis koko radan ajan ja sen jälkeen. Olin varma, ettei koira ollut kontaktissa juuri ollenkaan ja liikkeetkin suoritettiin vähän sinne päin. Kaiken kruunasi vielä pujottelun jälkeinen ihan normaali käännös vasempaan, jonka mä olin tekemässä istu-käännös-istu - tajusin sentäs ajoissa, ja uusin liikkeen. Huonompi fiilis ei ole varmaan ikinä ollut minkään kisan jälkeen. En löytänyt suorituksesta mitään hyvää. Onneksi videolla touhu ei näyttänyt sentäs iiiihan niin pahalta, vaikkei kyllä hyvältäkään. 88 pistettä eli AVO1 sieltä kuitenkin revittiin, jotenkin kummasti.




Koirakavereita ollaan nähty satunnaisesti. Hoidossa ja yöklässäkin on ollut pk-colliepentu Nari, hoidossa x-rotu Colhu  ja yökylässä bc Linkki . Lisäksi ollaan treffattu mm. Deliaa ja Hyrrää, Laikaa ja Loltsia, mudi Didiä sekä tietysti treenikavereita. Mätsärissäkin me itse asiassa pyörähdettiin Oran kanssa kerran Klaukkalassa ilman sen kummempia sijoja, sillä sunnuntaina meillä on tiedossa erikoisnäyttely - jos sieltä nyt repisi sen H:n, niin ei tarvitsisi enää ikinä käydä!

Jälkien kanssa olen ollut ihan tuhottoman laiska ja no, eipä aikaakaan ole hirveästi niille liiennyt. Viime postauksesta ollaan taidettu käydä kerran vai kaksi tekemässä jäljet ja nekin touko-kesäkuussa. Metsäjäljellä oli matkaa sen jonkun 300 metriä, ei nameja kulmia lukuunottamatta, sukkia ja sukkapurkkeja jonkin verran. Eksyi vähän, mutta ihan hyvää työskentelyä. En edes muista enempää. Pitäisi nyt vielä kyllä ehtiä ainakin pellolle vetämään jälkeä, ennen kuin lumet sataa taas maahan.
Vetoa ollaan tehty myös lähinnä alkukesästä etupalkalla ja jo vähän ilmankin palkkaa mun juostessa. On se niin paljon vaan helpompaa lähteä ilman mitään vempeleitä tekemään vetoa, joten mäkin olen alistunut muutaman kerran juoksemaan koiran kanssa. Joku pitäisi nyt vaan saada jänikseksi eteen koiralle, niin veto pysyisi hyvänä ja sinnikkäänä, vaikkei etupalkkaa olisikaan.

Reissussakin me ehdittiin käydä - Maijan ja koko koiralauman kanssa käytiin heinäkuussa roadtripillä Pohjois-Ruotsissa asti! Jotta tämä postaus ei levähtäisi ihan täydellisen käsiin, linkitän vain postaukset Maijan blogista - Matkakertomus OSA1 ja OSA2.